Aikanaan muiden julkaisijoiden käsiin joutuneet UFC-oikeudet ovat löytäneet tiensä urheilupelien jättiläiselle, EA Sportsille. Vain uuden sukupolven konsoleille julkistettu EA Sports UFC on MMA-pelinä jo aika perinteisen oloinen - pystytappelu on hauskaa, mattovääntö ei, ja uramoodissa olisi parantamisen varaa.




Kuten useimmille on varmasti tässä vaiheessa jo selvää, UFC:ssä on kysymys vapaaottelusta, eli sekä maassa että pystyssä suorittavasta kamppailulajista, jossa säännöt kieltävät lähinnä halpamaiset temput ja sellaiset liikkeet, joilla syntyy erityisen helposti vakavia vammoja. Ottelunsa voi voittaa joko tyrmäyksellä, vastustajan luovutuksella tai erien loppuessa kesken tuomariäänin. Videopelejä lajista on tehty aktiivisesti nyt muutaman vuoden ajan, mutta samat vahvuudet ja heikkoudet koristavat myös tämän vuoden painosta. Pystyottelu on hektistä ja taktista oman nokan puhtaana pitämistä ja oikein ajoitettujen hyökkäysten tasapainottelua. Torjumisesta ja väistelystä on tehty helppoa, sillä vapaaottelussa käytetyt ohuet hanskat takaavat sen, että kun kunnon osuma pääsee lävitse, jotain yleensä tapahtuu.

Uusi pelaaja päätyy helposti rämpyttämään nappuloita, mutta jo muutaman pelitunnin jälkeen on selvää, että pärjätäkseen on puolustuksen oltava ykkönen, hyökkäyksen vasta kakkonen. Parhaat iskut saa perille jos onnistuu ajoittamaan torjuntansa tai väistönsä niin hyvin, että saa mahdollisuuden vaikeasti puolustettavaan ja tuhottoman tehokkaaseen vastaiskuun. Tämä osuus pelistä toimii erinomaisesti, ja iskujen, torjuntojen ja vastaiskujen tasapaino on mielestäni paremmassa kuosissa kuin missään tähänastisessa MMA-pelissä. Pientä kritiikkiä joudun antamaan siitä, että kaikkein päättömimmätkin superliikkeet ovat tehtävissä niin helposti, että niiden jatkuva käyttäminen on liian helppoa. Parantamisen varaa olisi myös algoritmissa, joka päättää milloin taju lähtee. Joskus se yksi kova potku päähän riittää, kuten yleensä pitäisikin, kun taas toisena hetkenä kymmenenkään täysosumaa ei viimeistele hommaa.


Matossa häärääminen sitten taas on edelleenkin lähinnä rasittavaa. Myönnän toki, että haaste on kehittäjän vinkkelistä katsottuna valtava. Pelaajalle on vaikeaa välittää tietoa siitä, mitä kahden ottelijan muodostamassa lihamassassa nyt juuri tapahtuu, ja miten tilanteeseen pitäisi reagoida. Tämä vuoksi kontrollit on pidettävä aika yksinkertaisina, ja tämä taas johtaa siihen, että matossa pääosin pumpataan oikeaa tattia muutamalla eri tavalla kerta toisensa jälkeen kunnes toinen luovuttaa, tai jompikumpi pääsee tai päättää nousta ylös. Kun edellisessä UFC-pelin arvostelussani annoin kritiikkiä samasta asiasta, joku totesi kommenteissa, että kerro miten sitten tekisit tämän paremmin. En tiedä - eikä ilmeisesti tiedä kukaan muukaan - mutta ei se touhusta hauskaa tee. Kaveria vastaan pelatessa oli hyvin nopeasti havaittavissa aivan sama efekti kuin aikaisemmissakin painoksissa, eli pääsääntöisesti kumpikaan osapuoli ei edes pyri viemään taistelua mattoon. Tänä vuonna ongelmaa korostaa vielä entisestään erityisen helposti suoritettava mattoonviennin puolustusliike, joka muutamien harjoitushetkien jälkeen onnistuu lähes takuuvarmasti keneltä vain jos on silmät päässä ja reaktiot kuosissa.



UFC:ssä voi pelata uramoodia tai yksittäisiä otteluita. Uramoodi on yhden pelaajan taival itse luodulla hahmolla tuntemattomuudesta maailman suurimman MMA-järjestön mestariksi. Aluksi on päästävä Ultimate Fighter -realitysarjan taloon, voitettava sieltä löytyvät vastustajat ja sitten on edessä varsinainen ura. Talossa hävittyjä otteluita saa yrittää uudelleen, mutta itse UFC:ssä hävityt ottelut johtavat pelaajan sijoituksen tippumiseen ja suosion laskemiseen. Kuten ennenkin, mestarihalukkaan arki koostuu valtaosin treenaamisesta ja otteluista. Treenaaminen opettaa monimutkaista taistelusysteemia edeltäjiään paremmin, mutta ei valitettavasti kovinkaan kekseliäällä tavalla. Jokaisen ottelun välissä pelaaja saa tehtäväkseen suorittaa tietyn joukon liikkeitä, enemmän tai vähemmän passiivisia harjoitusvastustajia rääkäten. Jos treeneissä ei menesty, tästä kärsii pelaajan vastaanottamien treenipisteiden määrä, joten parhaan mahdollisen hahmon haluava pelaaja on suorastaan pakotettu ottamaan haltuun pelin mekaniikat. Pisteillä saa ostettua niin parempia statistiikkoja kuin uusia liikkeitäkin, molempien kohdalla vallan kattavasta valikoimasta.


Uramoodin suurin ongelma on sama kuin aina ennenkin. Itse otteluissa kuluu lajin luonteesta johtuen enintään noin puolet peliajasta, ja muut osuudet eivät vain ole kovinkaan hauskoja tai mielenkiintoisia. Asiaa eivät auta EA:lle tyypillisen pitkät lataustauot ja kankeat valikot. Mitä yksinkertaisimmatkin asiat saattavat vaatia useammassa eri valikossa käymistä, ja hitaat siirtymät ajavat kärsimättömän mielen hulluuteen. Kun käytettävissä on kymmenkertaisesti tehoa edellisiin konsoleihin verrattuna, on vaikea käsittää miksi yksinkertaiset, tekstipohjaiset valikot vaativat edelleen sekuntikaupalla aikaa latautuakseen. Uraa rytmitetään lyhyillä videopätkillä, joilla esiintyy mittava kaarti UFC-faneille tuttuja ihmisiä, niin ottelijoita kuin muita alan toimijoita. Aluksi ihan onnistuneesti tunnelmaa lisäävät näytteet kääntyvät välittömästi skipattaviksi turhuuksiksi muutaman tunnin sisällä. Joidenkin tähtien kasvoilta ja elekielestä paistava “miksi mä tähänkin suostuin” -asenne on huvittava.



Toista ihmistä vastaan otteleminen on hauskaa puuhaa. Erityisesti jaloilla pysyttäessä jämptit, perusteiltaan yksinkertaiset mutta silti loputtomasti parantamisen varaa tarjoavat kontrollit tarjoavat oivat kehykset kaverin kurittamiseen. Parempi pelaaja voittaa yleensä, mutta aivan kuten oikeassakin vapaaottelussa, joskus se yksi maaginen isku löytää tiensä perille, ja altavastaaja pääsee nostamaan kätensä ilmaan. Jos sohvalleen ei saa houkuteltua fyysistä vastustajaa, on turpiinottava mahdollista löytää myös netistä.


Valittavissa on hyvä rypäs niin nykyisiä kuin entisiäkin MMA-tähtiä. Aivan kuten oikeankin UFC:n kohdalla, tulee molempien taistelijoiden olla samasta painoluokasta. Tämä on tosielämän puolella järkevä sääntö, jonka sivuuttamista harrastavat lähinnä aina niin veikeät japanilaiset, mutta videopelissä rajoitus tylsä ja tarpeeton. Sen lisäksi - anteeksi nyt vain - että tahtoisin nähdä mitä tapahtuu kun 120 kiloinen raskaan sarjan järkäle ottaa erää kärpäsluokkalaisen kanssa, on pelitasapainon löytäminen taidoiltaan vaatimattomampien kaverien kanssa harmillisen haastavaa. Kuten oikeassakin elämässä, huipulla kaikki ovat aika hyviä. Aivan uskomattomana kämmäyksenä ottelun jälkeen ainoat optiot ovat saman matsin uusinta, tai paluu pelin päävalikkoon. Täten ottelijoiden vaihtaminen matsien välillä on muutaman sekunnin operaation sijaan ikuisuuksia syövä valikko- ja latausruutu -rumba. Pelkästään tästä rokotan useamman pisteen. Come on!!



Yksi suurimmista kysymyksistä mielessäni oli uuteen sukupolveen siirryttäessä luonnollisesti grafiikat. Ja komeaahan meno on, mutta ei nyt mitenkään kovin paljoa komeampaa kuin ennenkään. Tämä kertoo paljon siitä, kuinka komeiksi tämän genren pelit saatiin jo edellisen sukupolven vehkeillä. Polygoneja on ehkä moninkertaisesti, mutta aika aidoilta nuo lajin hemmot ja leidit näyttivät jo edellisissäkin peleissä. Kasvojen mallintamisessa on reilusti parantaminen varaa, sillä useat tutut kasvot eivät vain näyttäneet… oikealta. Helposti tunnistettavissa, mutta kummallisen näköisiä, eikä kyse ole tehojen puutteesta vaan artistien taidoista tai työhön käytetystä ajasta. Lisäksi tasaisin väliajoin vastaan tuli tilanteita, joissa pelin tapahtumat ja ruudulla näkyvät animaatiot eivät olleet käsi kädessä. Parantamisen varaa on vielä vähän joka saralla, ennenkuin televisio ja peli menevät ihmissilmälle samasta asiasta muuten kuin nopealla vilkaisulla. Äänissä ei ole mitään vikaa ja UFC:stä tutun selostajakaksikon nauhoitukset ovat hyvää laatua, lisäten tunnelmaa reilusti.


EA Sports UFC on ihan laadukas tekele, mutta valitettavasti pääosin kaikki on tehty aikaisemmissa peleissä jo yhtä hyvin, ellei paremmin. Erityisesti uramoodi kaipaisi tässä vaiheessa potkua persuksille - sellaista potkua, joka johtaisi pelin suurimman vahvuuden, eli tappelemisen, suurempaan osuuteen peliajasta. Toista ihmistä vastaan otteleminen on erityisen hauskaa kuten aina, mutta mattopainiin pitäisi nyt oikeasti keksiä jotain muuta kuin sitä oikean tatin roplausta eri suuntiin. Jos hyllystä löytyy vielä edellisen sukupolven konsoli ja sille UFC-peli, on täyden hinnan maksaminen tästä hieman vaikeasti perusteltava juttu. Jos taas nyrkkijuhla kiinnostaa ja uudenkarhealta tehovehkeeltä puuttuu pelattavaa, voi UFC olla ihan sitä mitä haetaan. Kannattaa kuitenkin varautua sellaiseen jälkimakuun, että tässä nyt kokeiltiin uutta pelimoottoria ja väsättiin siihen päälle juuri ja juuri perusteet täyttävä peli. Lihat luiden ympärille lisätään epäilemättä tulevissa iteraatioissa.