Nintendo DS:n viimeisin NS. hyötyohjelma väittää tekevänsä käyttäjästään maagisemman. Oho. Ettäkö jästikin pääsee tylyttämään kaltaisiaan, ja seitsemänkymmenen euron sopuhintaan? Kyllä, ja mikä parasta, konsolipeliopinnot alkavat viimeinkin maksaa itseään takaisin, sillä Magic Made Funin mukana tulee huomaamattomilla krumeluureilla merkitty korttipakka. Kunhan on ankarien aivo- ja silmätreenien ohella hankkinut itsepuolustuksen jalon taidon Wii Sports Boxingilla, voi itse kukin ryhtyä pokeriammattilaiseksi.



Enkä paljoa liioittelekaan. MMF-korttipakan käyttäminen pokerierässä on taianomaisempi performanssi kuin mikään, mitä tuote itse suosittelee. Opeteltavia temppuja on vain kolmetoista. Tosiasiassa nämäkin ovat toistensa kopioita: peli varoittaa itsekin, ettei samantapaisia temppuja kannata tehdä samalle yleisölle, jottei jujun paljastuminen aiheuta dominoefektiä. Paitsi korttipakkaa, tempuissa käytetään tietenkin myös DS:ää. Ellei taikuri paina "salamyhkäisesti" liipaisinta, piirrä kosketusnäyttöön, tai sano jotain mikrofoniin, hän käskee yleisön tehdä moista puolestaan. Ketään ei sahata kahtia, tulipalloja ei opita ampumaan.

Monimutkaisimmissa tempuissa taikurin on painettava mieleen paljon asiaa, jotta hän esimerkiksi kykenee kertomaan DS:lle kortin ääriviivat piirtämällä, minkä kortin uhri on valinnut. Jos taikuri onnistuu tässä sulavaliikkeisesti, on jouluissaan ainakin hän itse. Omien kokemusteni mukaan uhreja kiinnostaa ymmärrettävästi se, miten joku voi tietää mikä kortti on valittu, eikä niinkään se, miten DS osaa lausua sen ääneen tai piirtää sen ruudulleen. Jos ja kun joku kysyy, onko pakka merkitty, on peli menetetty.

Mikrofonin käyttöön perustuvat temput ovat näin Suomessa käyttökelvottomia. Jos pöydällä on avain, kello ja kolikko, pystyykö DS:n ruudulla kuikuileva koira haistamaan, mitä niistä uhri sille tarjoaa? Pystyy, jos uhria käskee huutamaan "go boy" tietyn esineen tapauksessa, tai "fetch" toisen. Liipaisintemput puolestaan ovat yhtä nerokkaita kuin esineen kadottaminen huutamalla "kato, lentokone" ja tunkemalla sen äkkiä pöksyihinsä. Siinä mielessä Magic Made Fun yrittää, että ohjeet ovat hyvin selkeät, ja niihin kuuluu vinkkejä, kuinka hioa rutiinisuorituksestaan aito show.



Viritelmä koettaa vetää nenästä myös taikuria itseään. Kahdeksasta käyttäjälle tarkoitetusta tempusta useimmat perustuvat lukion lyhyeen matematiikkaan, mikä jättää räjäyttämättä tajunnan. Kaikki tietävät nämä temput: liikuta sormea viidellä kortilla haluttuun suuntaan ja aina päädyt samaan lopputulokseen. Turha on innostua psykoanalyysistakaan, oli sitä kuinka psykoottinen nettitestien ystävä tahansa. Pisteytettyihin henkilökohtaisiin kysymyksiin kun vastaa, saa analyysiksi numerosarjan, joka ylösalaisin katsottuna muodostaa lauseen. Raavin kyllä päätäni, kun kone väitti että minulla on AIDS, mutta sitten tajusin, että kahdeksikko on konsolin symboli lauseessa "I hold 8DS". Mokoma puujalkavitsi on melkoinen siivu yksinpelisisällöstä.

Vielä suurempi loukkaus on temppu, jossa peli kadottaa valitun kortin ihan ilman laskutoimituksia. Joo – kyllä valittu kortti katoaa, ja samalla kone vaihtaa neljä muutakin vaihtoehtoa, ikään kuin tätä ei kukaan hoksaisi. Eräs tempuista taas ei toimi ollenkaan, elleivät käyttäjän refleksit ole juuri niin hitaat/nopeat, kuin tekijät ovat summailleet.



Temppujen lisäksi tuotteesta löytyy kolmaskin osio, eli treenaus, eli suomeksi kaatopaikka. Kiistatta vaikeimman piirtelytempun rutiinia pääsee täällä harjoittelemaan. Lisäksi osiosta löytyy ruhtinaalliset kaksi pasianssia, horoskooppi joka arpoo summassa kuinka hyvin sinulla menee asteikolla 1-5, minipeli jossa tökätään ruutua kerran sekunnissa (?!) ja kiukustuttava pelintapainen, jossa pitää piirtää kirjaimia peilikuvana. Sisältöä on jälleen niin vähän, että ylpeää ammattilaisarvostelijaa harmittaa, kun pyhä viha jää muodostumatta. Perinteitä kunnioittaen temput on avattava yksitellen, ja suurimman osan tästä urakasta suoritin itse pasiansseja mättämällä, koska temppuja ei tarvitse paljoa harjoitella, puhumattakaan siitä, että niiden esittämisestä kaikelle mikä liikkuu saisi jotain tyydytystä.

Jos tämän ihan lasten leluna arvostelee, on pistemäärä sama. Taikuus on tyhmää. Kyllä minäkin tahdoin aikanaan taikoa – mutta vielä enemmän kaipasin haamujengileluni päätä. Yli puoli vuotta oli muovinpala hukassa, koska olin tunkenut sen ruinaamaani taikurin laatikkoon, jota harvemmin avasin.