Vuodesta 1997 ilmestynyt, Eiichiro Odan luoma One Piece on vakiinnuttanut paikkansa japanilaisena instituutiona. Seikkailevista merirosvoista kertovan sarjakuvan ja piirrossarjan oheen onkin vuosien saatossa ilmestynyt jos jonkinlaista oheistuotetta: Unlimited World Red on itsessään jo 36. videopeli, sekä Unlimited-sarjan viides tulokas. Vastaavan historian valossa olisi enemmän kuin helppo olettaa, ettei lisenssipeliliukuhihnan jokainen otos ole täsmäosuma. Joko kuu ja tähdet ovat kuitenkin oikeassa asennossa tai kehitystiimille on nakattu enemmän kuin Lidl-budjetillinen rahaa, sillä UWR on jälleen positiivinen yllätys viimeaikaisessa jatkumossa, jossa sarjatuotanto ei tarkoita puikkelehtimista siitä, missä aita on matalin. Voisiko tähän alkaa vähitellen jopa tottua?




Vaikka Unlimited World Redin pariin tuskin rotatoituu kovin montaa One Piece -sarjasta täysin tietämätöntä, kertaus on opintojen äiti: viimeisen 17 vuoden ajan kumimaisesti venyvä ja paukkuva Monkey D. Luffy on seilannut maailman meriä merirosvokuninkuudesta haaveillen. Monipäiseksi sirkusjoukoksi paisuneen miehistön historiaan lukeutuu yhtä jos toista menneisyyden haamua, joista UWR ammentaa juonellisesti haastaessaan sankareita jälleen yhdellä piraattipahiksella. Itsessään mitäänsanomattomasta juonesta riittäisi kerrottavaa hädin tuskin pariin lauseeseen, ellei sen valopilkkuna olisi superhellyttävä Pato-pesukarhu, jonka kohtalo sai jopa sivustakatsojat kiinnostumaan tarinasta.

Ratkaisu ei ole yllättävä, sillä oheismateriaali harvoin saa keikuttaa pääjuonta mullistavilla käänteillä. Kun välianimaatioiden puitteissa riittää läjä tuttuja iskulauseita laukovia naamoja, itse pelillinen sisältö nousee luonnollisesti keskiöön. Rauhallisesta alustaan huolimatta UWR pyrkiikin tekemään pelimekaniikkansa kulmakivet selväksi parin ensimmäisen osion aikana: pelaaja voi vaihtaa lennosta ohjattavaa sälliä tai sällitärtä kolmen valitsemansa sankarin kesken, ja näiden erikoishyökkäyksiä hyödyntämällä murjoa tiensä joka kentän lopussa odottavan pomon pakeille. Taidoissa on kivasti vaihtelua hahmosta riippuen, joskin nopeatempoisuus suosii fysiikaltaan vikkelämpiä.


Yritystä löytyy myös konseptista, jossa kentistä paljastuvia fraaseja käytetään hahmoboostereina varusteiden tavoin. Nakkikiskahuutelua muistuttavalla pätemisellä on erityinen rooli taisteluissa, joissa oikealla ajoituksella voi tehostaa kykyjä tai vaikkapa seurata vierestä hahmojen keskinäistä dialogia. Pienillä yksityiskohdilla tunnelmaa saadaankin rakennettua yllättävän hyvin: juonenkäänteet eivät ehkä aukea täysin sarjaa vain pintapuolisesti tuntevalle, mutta repliikkien kautta persoonalliset hahmot kertovat itsestään kaiken tarpeellisen myös välianimaatioiden ulkopuolella.



Onkin harmillista, ettei ideointipuoli ole Luffyn lailla venynyt täysin muuhun toimintaan asti. Juonta kuljetetaan lineaarisesti luku luvulta, mutta jo muutaman kentän jälkeen hiipii selkärankaan kaavamaisuuden todeksi osoittautuva pelko. Kentät ovat nimittäin täynnä vihollisia, joita listimättä eteneminen ei onnistu. Pelaaja joutuu tuon tuosta palaamaan kartan haarapoluille metsästämään idlaavia vihuja, jotka PS3:nkin tehoilla ilmiintyvät välillä tyhjästä. Vaikka taistelusysteemi pyrkii dynaamisuuteen, ei kestä aikaakaan kun se kärjistyy puuduttavaksi vuolemiseksi. Keskittymisen herpaantumisen estämiseksi peli vinkkaa taisteluissa väistöjä ja vastahyökkäyksiä, mutta pääasiassa aito taktikointi loistaa poissaolollaan. Suurin osa vihollisista on kirjaimellisesti variaatioita kahdesta eri hahmoskinistä, eikä pomoista ja välipomoista juuri ole tätä aukkoa paikkaamaan.


Puuduttavuutta korostaa lisäksi kenttien tylsyys. Interaktiivisia elementtejä on ripoteltu nurkkiin täysin sattumanvaraisesti, ja osa alueista on luotu puhtaasti “mikä ois tän viikon elementti?” -logiikalla. Rajallisuutta on pyritty peittelemään näennäisellä uudelleenpeluuarvolla, sillä vanhoihin maisemiin voi halutessaan palata keräilemään materiaaleja tukikohtana toimivan kylän laajentamiseksi. Idea vaikuttaa kuitenkin jääneen hieman puolitiehen, eikä sillä käytännössä tunnu juuri olevan muuta merkitystä kuin pelin keinotekoinen pitkittäminen. Remonttireiskailu aiheuttaakin ristiriitaisia tunteita: lisäpuhde ei ole koskaan pahitteeksi, mutta hiekkadyynien kyntäminen kaktuksenpuolikkaiden perässä ei pitäisi olla välttämätöntä yhden rupuisen apteekin rakentamiseksi. Alkupuolen vaikeuskäyrän laahatessa maata on kaksin verroin turhauttavaa korvata seikkailu farmaamisella, kun muutamalle parannusputelille tulee vihdoin tarvetta.

Jos Tikkurilan talomaalit eivät kiinnosta, voi aikaa taisteluiden ulkopuolella viettää myös kalastamalla tai pyydystämällä ötököitä. Valitettavasti nämäkään ylimääräiset aktiviteetit eivät motivoi pariinsa sitten millään. Koko peliä vaivaakin tietynlainen päämäärättömyys, jossa kaikki toimii teknisesti paperilla, mutta onnistuu vain harvoin herättämään aitoa omistautumista. Porukalla mättämisen hauskuusarvo toki kohoaa, mutta yksinpelissä taisteluiden tempo puuroutuu helposti liian kömpelöksi, jotta turtumiselta voisi välttyä.




Kaiken kaikkiaan Unlimited World Red jättää siis ristiriitaisen yleisfiiliksen. Taistelun puuduttavuus on monen lisenssipelin helmasynti, kun vihollisia juoksutetaan eteen teuraalle ilman sen erityisempää tarkoitusta. Sekaan lukeutuu hauskojakin poikkeuksia (kuten hiekkakentän äärimmäisen hämmentävät hylkeet), mutta keskellä viidakkoa susia lahdatessa alkaa väistämättä pohtia tosissaan elämänsä valintoja. Peli olisikin hyötynyt ehdottomasti laajemmasta kustomoitavuudesta, jossa lisäkykyjen hamstraaminen palkitsisi pelaajaa enemmän farmaamiseen käytetystä ajasta. Nillitys on harmillista, sillä erilaisten komboyhdistelmien ideointiin on selkeästi käytetty aikaa – niitä ei vain tunnu tarvitsevan konkreettisesti ikinä mihinkään.

Toisaalla peli onnistuu tekemään myös paljon tietoisesti oikein. Sarjauskollisuus, graafinen yleisilme ja äänimaailma voittavat puolelleen heti, sillä alkuperäisen visuaalista toteutusta on osattu hyödyntää loistavasti. Ammattilaisääninäyttelijöiden parissa olo on kotoisa, ja jo mainittu Pato-pesukarhu oikeuttaa lähestulkoon yksinään koko pelin läpikahlauksen. Taistelusysteemiä on rakennettu ajatuksella, peliin on ympätty lisätekemistä, ja pituuttakin löytyy kiitettävästi. Tasoa on selvästi haluttu nostaa tusinalisenssititteleistä, joskin kokonaisuus kielii silti enemmän yrityksestä kuin täysipainoisesta visiosta.


One Piece: Unlimited World Red ei siis kaikesta huolimatta tunnu pettymykseltä. Ollakseen kolmaskymmeneskuudes peli sarjan jatkumolla, on suoritus kunnioitettavan monipuolinen sekä toimiva. Vaikka laiskuusvirheisiin sorrutaankin tuon tuosta, välttää UWR ehdottomasti rahastuksen katkun. Se jos jokin on kokeilemisen arvoinen meriitti.