Daedalic Entertainment on kunnostautunut point-and-click-pelien yhtenä suurtekijänä jo useamman vuoden ajan. Pelejä firma on tuottanut kuin liukuhihnalla, ja siihen nähden taso on pysynyt yllättävän hyvänä. Osoita ja klikkaa –pelien genre ei ole samassa suosiossa kuin kulta-aikoinaan, mutta pelaajia niille riittää edelleen. Itse nautiskelin juuri saman kehittäjätiimin Deponia-peliä, kun Alcazar 1954 –pelin arviokoodi ilmestyi sähköpostiini.


Mystinen alkuintro lyö pelin ensitahdit. On jouduttu vankilaan, paettu sieltä ja taas ollaan kiven sisässä. Paon seurauksena pelin toisen päähenkilön viittaa kantava Joe joutuu asteen epämiellyttävämpään selliin legendaariselle Alcatrazin vankilasaarelle. Uusi pako on jälleen mielessä, mutta kuinka sen suorittaisi onnistuneesti? Ehkä oma emäntä Christine voisi auttaa. Vai onko hänkin ongelmissa miehen ryöstökeikan seurauksena? Tässä on palaa purtavaksi ja ihan mielenkiintoinen lähtötilanne.

Pelissä eletään vuotta 1954, minkä saattaa päätellä pelin nimestä. Todellisessa elämässä saari oli tuohon aikaan käytössä ja se suljettiin vuonna 1963 – pistä mieleesi, koska tätä vuosilukua voidaan hyvinkin kysyä firman pikkujoulujen tietovisassa. Pelissä pääsee ohjaamaan Joen lisäksi Christineä, joka pyrkii selvittämään kaiken olennaisen miehensä rikollisista teoista saadakseen kultansa takaisin omaan kainaloonsa.




Peli tarina etenee hitaasti mutta varmasti. Ehkä turhankin vauhdittomasti, koska tarina ei tunnu saavan kunnolla tuulta alleen. Henkilöhahmoista on onneksi onnistuttu tekemään mielenkiintoisia ja uskottavia, joskin ääninäyttelyssä olisi petrattavaa. Kohtausten edetessä kun pitää silmät auki ja korvat höröllä, niin eteneminen on melko vaivatonta. Peli on tässä suhteessa liiankin helppo, koska se ei laita hoksottimia missään vaiheessa kunnolla koetukselle. Perinteisen tuntuisia peligenren puzzleja tarjoillaan pelaajalle vähän väliä, mutta ne ovat sen verta selkeitä, ettei niihin liikoja ajatuksia kulu.

Varsinainen pelaaminen tapahtuu tuttuun point-and-click-pelien tyyliin hiirellä osoittelemalla. Välilyöntiä hyväksikäyttämällä ruudulle ilmestyvät osoittimet, jotka kertovat mihin kaikkeen voi kätensä laittaa tai katseensa osoittaa. Molemmilla hahmoilla päästään pelaamaan ja hahmojen vaihto onnistuu lennosta. Käytännössä peli kuitenkin päättää kummalla hahmolla pelataan, koska oikeasti vain yhdellä hahmolla on tekemistä kerrallaan.


Peli ei ylpeile päivän kuumimmalla grafiikalla, vaan se toimii hyvin hieman vanhemmallakin kalustolla. Siitä huolimatta peli näyttää hyvältä ja tunnelmaansa sopivalta. Erityisesti 50-luvun fiilikseen pääsee kytkemällä 1954-moodin päälle, jolloin peli näyttää menneen ajan televisiolähetykseltä. Pelin soundtrack on myös onnistuttu virittämään oikean aikakauden tunnelmaan, mutta valitettavasti melodiat eivät ole mieleenpainuvimmasta päästä.



Periaatteessa paketti kuulostaa ihan hyvältä ja varmalta työltä. Daedalic ei ole lähtenyt tavoittelemaan kuuta taivaalta ja se näkyy. Kunnianhimottomuus tekee kokonaisuudesta yllätyksettömän, tasapaksun, lyhyen ja pelaajalle liian helpon pureskeltavan. Välillä peliä pelatessa iski tylsyyden ja pelaajan aliarvioimisen tunne, joka ajoi pelin lopettamiseen ja hetkelliseen unohtamiseen. Lisäämällä tarinaan syvyyttä ja yllätyksiä, sekä korottamalla pelin vaikeusastetta voitaisiin pelille raapustaa aivan eri luokan arvosanoja.


1954 Alcatrazin tippuminen keskinkertaista huonompien pelien kastiin tuntuu melko loogiselta, kun pieni kehitystiimi puskee samantyyppisiä pelejä markkinoille useita vuodessa. Keskittymällä kunnolla yksittäisiin julkaisuihin, olisi pelien onnistumisprosentti todennäköisesti varmempi. Osa heidän peleistään on makoisia, mutta tällä kertaa onnistumisesta jäädään jonkin verran.