Löysin joskus takavuosina muutamalla punnalla Nintendogsin Lontoon Stanstedin lentokentältä. Aikanaan tämä oli hauskakin läppä: nimesin koirani Makeksi ja kulutin viitisentoista minuuttia toistamalla nimeä 3DS:n mikrofoniin, kunnes kyllästyin. Pari kuukautta myöhemmin muistin jälleen virtuaalilemmikkini, vain huomatakseni kuinka Maken turkkiin oli kerääntynyt paksu likakerros. Ahdistuin. Suljin pelin. Heristin katkerana nyrkkiä taivaalle: ei enää ikinä Nintendogsia, tai muitakaan emotionaaliseen kiristykseen luottavia virtuaalilemmikkejä.


PlayStation Vita Pets pakotti minut vihdoin vastakkain traumani kanssa. Lopputulos on hyvä plus miinus nolla: Nintendogsin aiheuttama tuska kenties kumoutui, mutta mielen arpeutumiselta ei tälläkään kertaa vältytty.



Elukkasimulaattorien toimintaperiaate on yhtä simppeli kuin taskunpohjalle hukattavat Tamagotchit, eli adoptoi haluamasi hurtta ja häsellä sen kanssa erilaisten aktiviteettien parissa. Virtuaalipallon viskominen tai mahan raapututusta simuloiva ruudun hinkuttelu menettää yleensä viehätyksensä noin puolesssa minuutissa, minkä Pets selvästi tiedostaa. Pelin kunnioitettavimpiin puoliin lukeutuukin sen kunnianhimo, sillä peruskonseptin lisäksi kehiin on nakattu näennäinen punainen lanka: satukirjan muodossa kerrottavan legenda usuttaa pelaajan tutkimaan ympäröivää maailmaa, mikä on kieltämättä parempi motivaattori kuin “ruoki koiraasi joka päivä, jotta saat vuoden päästä ostettua sille hipster-ironiset aurinkolasit.”


Kohdeyleisöä ei siis lähdetä suoralta kädeltä aliarvioimaan, ja tekemistä riittää erilaisten minipelien muodossa. Käyttöliittymä pyrkii pelkistettyyn selkeyteen, joskin monien muiden simulaattorien tavoin tekoäly tekee parhaansa ryssiäkseen sen, minkä ehtii. Puolet ajasta kuluu epämääräiseen hortoiluun ja interaktiivisten triggereiden metsästämiseen, joten Pets yrittää paikata asiaa laittamalla lemmikin kirjaimellisesti kertomaan pelaajalle tarpeistaan. Harmi vain, että ääneen puhuvat karvaturrit osoittautuvat vähintään Makke-trauman veroiseksi mielenterveyden koetinkiveksi.



Koirat puhuvat. Miksi? En minä tiedä. Oma huskyni haastaa teinimutanttikilpparien Michelangelonkin varjoonsa jättävällä slangilla. Miksi? En tiedä sitäkään. Tiedän ainoastaan, että sillä samaisella sekunnilla kun koira avasi suunsa, jäin pohtimaan seuraavaa: mitä on liikkunut mielessä sillä jannulla, joka on kyseistä elukkaa ääninäytellyt? Kuulostavatko nämä repliikit kenenkään muun mielestä häiritsevän kaksimielisiltä? Kuinka tämä on ollut kenenkään mielestä hyvä idea? Yhtäkkiä lian peittämä Makke-pentu ei tunnukaan enää niin kamalalta muistolta.


Koska äänimaailma dominoi peliä niin kokonaisvaltaisesti, ei sen vaikutusta voi juuri aliarvioida. Tämä on sääli, sillä tavoitteet ja kohdeyleisön huomioiden PlayStation Vita Pets ei itse asiassa ole kovin huono esitys. Grafiikkaan on silminnähden panostettu, ideointia viety viiden minuutin aivoriiheä pidemmälle, ja konsolin erilaisia toimintoja päästään jälleen hyödyntämään lapsiin varmasti vetoavalla tavalla. Satukirjan mukana tapahtuva aarteenmetsästys on oikeasti ihan hauska idea, eikä mikään pelin teknisistä puutteista onnistu näitä saavutuksia suoranaisesti vesittämään.

Mutta ne hemmetin puhuvat koirat – siihen vedän sietorajani.