3D-paukuttelijan silmien takaa kuvattuna PlayStation 2 näytti rumalta ja raihnaiselta, mikäli hän oli totuttanut itsensä Halojen, Half-Lifejen ja kumppanien tunnelmiin. Niinpä on erinomaisen tärkeää, että nyt kun uusi superkonsoli on hyllyille saatu, pyörivät täysiveriset ison rahan halokloonit sillä ensi päivästä alkaen. Jokaiselta kantilta katseltuna Resistance: Fall of Man ajaa asiansa. Muutama tajunta on jopa vaarassa räjähtää - mutta vain niiltä pelaajilta, jotka hymyilivät maksettuaan Killzonesta rahaa.

Khimaira totta tosiaan

Resistance kertoo sodasta maapalloa uudelleen sisustavia kyborgiliskoja ja muita mörököllejä vastaan. Pelin tunnustamat vaihtoehtoiset historiankirjat pitäisi julistaa virallisiksi, sillä vaikka toiminnan alkaessa eletään jo vuotta 1951, ei kukaan ole kuullutkaan toisesta maailmansodasta - halleluja. Jää hämäräksi, mikä pointti historian muuntelulla on, oleellista kun on vain se, että amerikkalaiset saapuvat puolustamaan Iso-Britanniaa tilanteessa, jossa koko Euraasia on jo menetetty.

Monenkirjavia vihollisia kutsutaan yleisesti khimairoiksi (leijonasta, pukista ja käärmeestä koostuvan taruhirviön mukaan), sillä nämä ovat irvokkaita yhteen sulautumia meistä ihmisistä ja jostain kummallisesta viruksesta, sekä muista epäselvistä lajeista (ehkä StarCraftin zergeistä ja Star Trekin borgeista). Kuka khimairoita hallitsee tai mistä ne ovat kotoisin, sitäkään ei kerrota. Jostain syystä maapallolla vain jyllää tällainen epidemia ja jostain syystä infektoituneilla on käytössään korkean tason teknologiaa sädepyssyistä ilma-aluksiin.

Kaikkia kliseitä kunnioittaen pelin puunaamapäähenkilö saa tartunnan, muttei muutu hirviöksi, vaan supersotilaaksi. Hänen seikkailunsa esitetään tiettyjä sotapelejä mukaillen: irtonaisten kenttien välillä kuullaan dialogia, joka sitoo kohtaukset kuminauhalla kokonaisuudeksi. Ontuvaa tarinankerrontaa enemmän häiritsee omaperäisyyden puute. Viholliset ovat periaatteessa halovehkeillä huristelevia borgien assimiloimia Turokin dinosaurusmiehiä, pyöriipä mukana myös StarCraftin zerlingejä (ilkeä örkkikoira), queeneja (lentävä kalmari, tai jotain) ja overlordeja (säkki, josta roikkuu lonkeroita). Realistisia sotapelejä liikaakin muistuttava kaupunkisota vaihtuu välillä Quake nelosen hirviötehdastunnelmiin ja loppuvaiheessa näemme täysin Haloa vastaavia, videopelilogiikalla toteutettuja käytäväkokoelmia, joita khimairat ovat rakentaneet vain siksi, että voisivat väijyä sitä puunaamajenkkiä.

Tasalaatua ja lippaallinen valopilkkuja

Kontrollit ovat samat kuin kaikissa 3D-räiskinnöissä, pelaaminen on yhtä tuttua vuorottelua rynnistämisen, suojan hakemisen ja kevyen taktikoinnin välillä. Sixaxis-ohjaimen liikkeentunnistusta käytetään hyväksi kurkkuun tarraavien ötököiden poisravistelussa, mikä ainakin minua ärsytti - tärinätoimintoa tunnelman nostattajana se ei korvaa. Muutamaan kertaan päästään ajelemaan jeepillä, tankilla ja khimairoiden kävelijällä, mikä on mukavaa vaihtelua jääkäritoimintaan ja lienee sitä tuplasti kahden pelaajan yhteistyöpelissä.

Vaikeustaso on melko korkealla ja väliaikatallennusta pihdataan. Samoja kohtauksia uudelleen yrittäessä käsikirjoitus käy tutuksi: eteenpäin pääsee, kun oppii mistä mikäkin örkkilauma seuraavaksi putkahtaa. Vaikeus tulee vihollisten nopeudesta ja näiden aseiden purevuudesta. Perustyhmän tekoälyn bravuuri on suojan hakeminen, mikä khimairoiden hirviömäisen luonteen ja lukumäärän huomioon ottaen on riittävää, pelin henkeen sopivaa. Sopimattomaksi menee se, että khimairat tietävät aina missä pelaaja on ja rynnistävät suoraan sinne pomomittaluokan hirviöt mukaan laskien. Kentällä koheltavat tekoälykaverit eivät osaa kuin kuolla.

Sekä perinteisistä haulikoista ja singoista että sci-fi-leluista koostuva asevalikoima on hupaisa, vaikka puolia aseista voi kutsua konekivääreiksi. Mahtavin mutka, jota myös viholliset menestyksellä käyttävät, on eräänlainen energiahaulikko, jonka luodit kulkevat pienellä viiveellä seinien läpi. Hupia lisää kakkostulimuoto, jolla voi luoda voimakilpiä suojaamaan itseään muilta kuin juuri tältä aseelta. Myös valopallokonekivääri huvittaa varsinkin moninpelissä: sen luodit hakeutuvat kohteeseen, mikäli tähän ensin ampuu majakkana toimivan tikan. Mieleen jää myös limaisia miinoja sarjatulella ampuva ase ja se, että kiikarikivääriä käyttäessään voi hidastaa aikaa.

Resistance ei ole alustansa komeimpia pelejä, mutta toimiva esitys kuitenkin. Silloin kun tehosteita, vihollisia ja liittolaisia tungetaan reippaasti ruudulle laajemmissa ulkoilmakentissä, voidaan puhua paitsi silmäkarkista, myös viihteestä - on se upeaa, että vihollismäärissä on päästy takaisin Doom kakkosen tasolle! Läheltä tarkasteltuna maailma on kulmikas, kauempaa mulkoiltuna uskottava, joskin tylsänharmaa. Äänimaailma ajaa asiansa jättämättä mieleen muuta kuin täystuhon partaalla heiluvien ihmisten ylikepeän ääninäyttelyn. Mitä kutsuisin todelliseksi uuden sukupolven pelaamiseksi, on se, ettei Resistancen ruudunpäivitys hidastu koskaan, ei edes linjoilla pelattaessa.

Neljänkympin kriisi iskee jälleen

Nettipelistä voi sanoa mitä yksinpelistäkin: joo, tällaista vääntöä PS3 alkutaipaleelleen kaipasi. Seuranhakusysteemillä löytää automaattisesti parhaat pelit ja tasoistaan seuraa. Ihmisten lisäksi pelaamaan pääsee myös khimairoiden perussotilailla, jotka ovat isoja kyykistymiskyvyttömiä maalitauluja ilman kranaattia. Etuna khimairat kykenevät siirtymään hetkeksi raivotilaan, jolloin heistä tulee paitsi entistä selkeämpiä maalitauluja (lieskat palavat selkäpuolen steampunkhärvelissä), myös nopeita ja kykeneväisiä näkemään muut pelaajat jopa esteiden läpi. Joskus lajit ottavat yhteen omiensa, joskus toistensa kanssa.

Konsolinettiräiskintöjen joukossa Resistance on hyvää keskitasoa persoonallisten aseidensa ansiosta. Ajoneuvoja ei käytetä, siitä suuri miinus. Pelaajamäärän mukaan skaalautuvat kentät ovat laajoja, eli toisin sanoen autioita. Muutenkaan en niitä erityisen ikimuistoisiksi kutsuisi, eikä niitä liioin ole montaa (maksullisia karttoja on tulossa myöhemmin). Muikea neljänkymmenen pelaajan tuki on ennen kaikkea teoria, sillä peleistä joihin osallistuin, puuttui järjestään vähintään kymmenen osanottajaa kulloiseenkin maksimiin nähden. Lipunryöstö ja muut tehtäväpohjaiset pelimuodot ovat kuudella tai kahdeksalla pelaajalla pelikelvottomia: useammin kuin kerran tapasin vain yhden vastustajan kymmenen minuutin mittaisessa erässä. Tappomatseissa porukkaa pyörii kunnon kekkereiksi asti.

Muovi maistuu

Julkaisupeliksi Resistance: Fall of Man on vakuuttava suoritus. Kliseisyydellä ja sen sellaisella on harvemmin merkitystä, jos tuote on muuten ammattitaitoista työtä. Onkin nostettava näin loppumetreillä siksi suurimmaksi puutteeksi se, minkä jokainen kokee erilailla, eli tunnelma. Vaikka Resistancella oli puolellaan se etu, että pelasin sitä uuden konsolin lempeästä hurinasta humaltuneena, sai se minut haukottelemaan hahmoni hengiltä - toiminta ei yksinkertaisesti nostanut sykettä, kauhu ei kauhistuttanut, eikä fantasia ollut fantastista. 10-15 tunnin mittaisesta kampanjasta kolme neljäsosaa on yhtä ja samaa perussotilaiden sihtailua erityyppisissä lavasteissa. Julkaisupeleille tyypillinen lyhyt kehitysaika on kätketty onnistuneesti silmiltä, mutta kyllä sen suussaan maistaa.