Herttainen puzzlepeli vai yhteiskunnallista kritiikkiä kapitalismin aivopesemistä laumasieluista? Alkuperäisestä Lemmingsistä voi olla montaa mieltä, mutta toimivan konseptin puutteesta sitä ei ainakaan ole voinut syyttää: varmaan kuolemaansa jonottelevien sammalpäiden ainoa turva on kekseliäs pelaaja, jonka harteilla on selvittää reitti vaarantäytteisten kenttien läpi. Kosketusnäyttöä hyödyntävän PS Vitan nähdessään Jollain lieneekin välähtänyt: kuinka hienoa olisi sormella tökkien komentaa rantojen miehen lailla hoippuvia Lemmingsejä? Välähdyksen tasolle taisi kuitenkin jäädä moni muukin asia.




Sinänsä Lemmings Touchissa ovat läsnä samat elementit, jotka tekivät alkuperäisestäkin niin raivostuttavan koukuttavan: suoraviivainen idea, luovuutta vaativat kentät, rajalliset resurssit. Touchin tapauksessa toisinaan maastossa vilistää ilkeä pahis-Lemming, jonka pääsy maaliin tulee kaikin keinoin estää. Vaikka vaikeuskäyrä heittelehtii alusta saakka, luvassa on niin onnistumisen tunteita kuin turhautumista, eli teoriassa Lemmings Touch voisi olla kunniakas manttelinperijä niille tunneille, joita kaltaiseni olmit ovat aikanaan tuhlanneet kävelyttämällä pikku-ukkoja alas kalliolta. Ironista kyllä, nämä toiveet romuttaa nimenomaan pelin suurin valttikortti.


PS Vitan näyttö on omiaan kosketuspeleihin: laaja ja herkästi reagoiva. Jollain mustalla taikuudella Lemmings Touch onnistuu kuitenkin ryssimään nimenomaan kosketuspuolen pelikokemuksesta. Komennot valitaan neljäsosan ruudusta peittävästä pilvestä, ja ajoitusta sekä sijoitusta vaativat puzzlet aiheuttavat lähinnä verenpaineen nousua töppösormen hipaistessa useimmiten aivan väärää aluetta tai ukkoa. Halutessaan maisemia saa zoomattua lähemmäksi, mutta yksinkertaisimpien peruskenttien jälkeen tulee väistämättä ikävä hiiren kursoria.




Toinen kirjaimellisesti silmille hyppäävä seikka liittyy pelin grafiikkaan, joka on käytännössä villi hot tub time machine suoraan jonnekin yläasteen tietokoneluokan ja Worms 3D:n väliseen limboon. Vaikka Lemmings Touch ei kenenkään kuukausibudjettia todennäköisesti hinnallaan romuta, on jokseenkin käsittämätöntä kuinka ruma peli on kyseessä. Pikku-ukkoja saa halutessaan kustomoida saavutuksista ansaituilla kolikoilla, mutta saavutus lienee itsessään se, että möllit muuttuvat tästä vain yhä rumemmiksi. Audiovisuaalisen maailman kruunaavat viimeistään tekijänoikeusvapailla sulosävelillä kuorrutetut maaniset renkutukset, joita taatusti haluaa kuulla yhä uudelleen ja uudelleen.


Lemmings Touch ei ole niin susihuono tekele, etteikö sen karkkiväristen kenttien pariin tekisi mieli palata haastamaan omia hoksottimia. Pelin suunnittelusta huokuu kuitenkin kokonaisvaltainen laiskuus (vai kiire?), sillä harva seikka itse pelattavuudessa on optimoitu pelaajaa ajatellen. Kenttien interaktiiviset osat sekoittuvat taustoihin, kosketustarkkuus huitelee jossain mopoauton ohjattavuuden tienoilla ja grafiikat kuuluvat 3D-animoinnin peruskurssin harkkatyöhön. Äänimaailma tekee hulluksi, ainoana valopilkkuna kuolevien Lemmingsien riemastuttava plörts. Ehkä Lemmings Touch onkin käänteislogiikalla vain mieleltään karaistuneimmille tarkoitettu – heille, joita tunnin sessio ei saa kiljumaan “mä en enää halua elää tällä planeetalla”.