Gamecubella debytoinut, käsikonsoleiden loistavaan Advance Wars -pelisarjaan löyhästi pohjautuva Battalion Wars pyrkii vuoropohjaisen sotimisen sijaan naittamaan toimintaa ja tosiaikastrategiaa samoihin kuoriin ja onnistuu siinä vähintään kohtuullisesti. Värikkäiden pikku-ukkojen sotaleikit tuskin kaikkia lämmittävät, mutta tarjolla on yhtä kaikki tervetullut lisä Wiin pelivalikoimaan.



Pelin lähtökohdat ovat kuin iltauutisista. Joku levittää huhua naapurin kehittelemästä superaseesta ja hyökkäyksen ollessa tunnetusti se paras puolustus, ei ennaltaehkäisevien iskujen sarjaa voida välttää. Tarina sinänsä on melkoisen yhdentekevä, eivätkä asiaa edistä myöskään pääosin kovin väkinäisen tuntuiset vitsit ja lähinnä säälinsekaista huvitusta herättävä ääninäyttely. Näyttävyytensä puolesta tarinaa kuljettavat välivideot sen sijaan eivät pahasti häviä vertailussa useille viime vuosien animaatioille, mutta kun sisältö on mitä on, ei tästä kovinkaan pitkälle riemua riitä.

Itse pelin iloisen värikäs ilme ja sarjakuvamaiset pikku-ukot sen sijaan vetoavat varmasti niin nuorempaan kuin vanhempaankin väkeen, mikäli sodankäynti ilman irtojäseniä ja anatomisen tarkkaa simulaatiota ihmisruumiin reagoinnista erilaisiin nopeasti liikkuviin kappaleisiin tuntuu ylipäätään mielekkäältä. Kaikesta myös näkee, että tuotantoarvot ovat olleet kohdallaan, ja vaikka Wiin pelit näyttävyyden osalta altavastaajan asemassa nykyisessä konsolikisassa ovatkin, ei Battalion Warsia missään nimessä rumaksi voi haukkua.

Myös vanhastaan tuttu pelimekaniikka toimii edelleen. Kolmannen persoonan kuvakulmasta esitetyllä taistelukentällä pelaajan komennossa on aina yksi vapaavalintainen yksikkö, jota voi milloin tahansa vaihtaa lennosta, ja omakohtaisen sotimisen ohella tulisi myös ehtiä jakamaan käskyjä mukana seuraaville joukoille. Komennettavien yksiköiden määrä vaihtelee tehtävästä ja sen tilanteesta riippuen, mutta tyypillisesti mukana on kolmesta viiteen yksikköä ja edustettuina pelissä ovat niin maa-, meri- kuin ilmavoimatkin. Rivistöt täydentyvät vapauttamalla vankeja tai valtaamalla lentokenttiä, satamia ja tehtaita, jotka tämän jälkeen tuottavat uutta tykinruokaa kaatuneiden tilalle. Tehtävät puolestaan koostuvat pääosin vihollisen tukikohdan tai edellä mainittujen kohteiden valtaamisesta, omien laitosten puolustamisesta tai erilaisista edellisten yhdistelmistä.



Vaikka sotaa voi halutessaan käydä myös rivimiehen näkökulmasta, tulee jalkaväen saappaisiin hypätty varsin harvoin ja silloinkin yleensä lähinnä siksi, että muita joukkoja on kohdannut noutaja. Erilaiset ajoneuvot sen sijaan tarjoavat paitsi sopivasti vaihtelua etenemiseen, myös oivallisen komentokeskuksen omien joukkojen koordinointiin. Kovin monimutkaisista strategisista manöövereistä on kuitenkin turha haaveilla, sillä tarjolla olevat käskyt rajoittuvat lähinnä hyökkäykseen, seuraamiseen ja odottamiseen.

Joukkojen voimasuhteet puolestaan noudattavat pitkälti kivi paperi sakset -logiikkaa. Tankki esimerkiksi tappaa jalkaväen, joka puolestaan tekee panssarintorjuntaan soveltuvista sinkomiehistä hetkessä selvää. Taistelun strateginen puoli käsittääkin lähinnä oikeiden yksiköiden lähettämisen oikeaa vihollista vastaan ennen kuin nämä saavat tuhottua haavoittuvaiset kohteet pelaajan joukoista.

Joukkojen komentamista silmällä pitäen on suuri siunaus, että pelinkehittäjät ovat ymmärtäneet hyödyntää liikkeentunnistusta kontrolleissa varsin säästeliäästi. Yksiköiden ohjaaminen hoidetaan Nunchukin tatilla ja Remotella ruudulle osoittelemalla käännellään kameraa. Lentokoneita lukuun ottamatta erilaiset ohjainten ravistelua tai muuta vastaavaa aktiviteettia vaativat toiminnot ovat harvoin pelin kannalta kovin keskeisiä, mikä on hyvä, sillä joukkojen komentamisessa on muutenkin kädet täynnä työtä. Lentely sen sijaan vaatii Remoten kallistelua kääntymiseen ja Nunchukin tattia nopeuden kontrollointiin, minkä ohella ylös tai alas osoittaminen vaikuttaa lentokorkeuteen ja jossain vaiheessa olisi hyvä pyrkiä tähtäämäänkin. Koeta tässä nyt sitten komentaa samaan aikaan vielä armeijaakin.

Muutoin hyvissä kontrolleissa närää aiheuttaa lähinnä vihollisen valitsemisen epämääräisyys, sillä etenkin suuremmista joukoista voi välillä olla hankalaa saada käskyjen antamista edellyttävä lukitus oikeaan kohteeseen. Toinen ärsyttävä piirre lukituksessa on se lyhyt välimatka, jolta touhu toimii. Kun tekemistä on muutenkin riittävästi, ei millään viitsisi tumput suorina odotella horisontissa selvästi näkyviä vihollisen helikoptereita lähes ampumaetäisyydelle asti, ennen kuin omat ilmatorjuntamiehet voi usuttaa vispilöiden kimppuun.



Tekoäly ei vakuuta ja tulta päin tuntuu olevan ainut komento, jonka vihollisjoukot ymmärtävät. Omat sentään osaavat automaattisesti etsiä itselleen sopivia maalitauluja iholle pyrkivistä vihollisista, joten hetkeksi yksin unohdettu yksikkökään ei tyydy vain katselemaan tumput suorana vihollisen tykinpiippuun. Osittain vihollisten yksinkertaisuudesta johtuen myöskään vaikeustaso ei päätä huimaa ja suurimman osan tehtävistä läpäisee vaikka yhdellä kädellä. Harvat kohtaamani etenemisen esteet johtuivat lähinnä joidenkin kenttien loppuun säästetyistä yllätyksistä, joissa tietyt viholliset piti saada hengiltä ennen niiden karkaamista omien ulottumattomiin tai tekoälyn ohjauksessa etenevien, suojelua kaipaavien joukkojen juoksemisesta suoraan surman suuhun. Taas kerran tekisi mieli käydä taputtamassa päähän sitä pelisuunnittelijaa, jonka mielestä pitkät tehtävät ilman tallennusmahdollisuutta höystettynä loppumetrien äkkikuolemilla edustavat tervettä ja toivottua haastetta pelaajalle.

Yksinpelissä tehtäviä on tarjolla kaikkiaan parikymmentä ja kampanjat läpäisee muutaman illan aktiivisella sotimisella. Mikäli tämä ei riitä, on samaa tavaraa tarjolla myös verkossa, jossa tehtäviä voi suorittaa joko kaverin kanssa kimpassa tai nokat vastakkain. Tämä puoli pelistä jäi kuitenkin tällä erää testaamatta, sillä jostain syystä peli herjasi yhteyden katkeamisesta aina ennen kuin kenttä ehti latautua. Sinänsä homma vaikutti varsin simppeliltä: kaverikoodin näppäilemällä pääsee pelaamaan tuttujen kanssa, muutoin vastustaja arvotaan. Kaverilistoista tai muista lisäominaisuuksista ei ole tietoakaan, mikä on sääli, mutta parempi tällainenkin verkkopeli kuin ei verkkopeliä ollenkaan, ainakin silloin kun se toimii.

Kaiken kaikkiaan Battalion Wars 2 ei tarjoa elämää suurempia elämyksiä, mutta myös suuremmat viat loistavat poissaolollaan. Peli-iloa nakertaa lähinnä pelin lievä tyhjänpäiväisyys. Syvyyttä ja haastetta ei pahemmin ole tarjolla ja tehtävätkin käyvät pidemmän päälle siinä määrin toistamaan itseään, ettei peli varsinaista riippuvuutta missään vaiheessa aiheuta. Perusasiat tuntuvat kaikesta valittamisesta huolimatta kuitenkin olevan kohdallaan, sillä kun pelin pariin istahtaa, haukkaa sävyisä sodankäynti huomaamatta usein useammankin tunnin elämästä.