Kun AAA-pelien budjetit ovat elokuvaluokkaa ja ylikin, voivat pienet tekijät erottua etupäässä olemalla joko kekseliäitä, hauskoja tai kumpaakin. Erilaiset Game Jamit tuottavatkin usein pelejä, joiden järjetön idea naurattaa hetken, mutta jotka kaatuvat sitten omaan keskeneräisyyteensä. Peli mustekalasta, joka yrittää olla paljastumatta mustekalaksi kuulostaa varsin prototyyppiseltä tällaiselta: hehheh, mustekalalla on lonkerot, hehheh, mustekalan on vaikea tarttua esineisiin. Vartin pelin jälkeen mustekalapeli vaihtuu seuraavaan hassutteluun. Mutta kun tämän tyyppinen peli julkaistaan myös konsolille ja siitä pyydetään rahaa, puhutaan jo eri asiasta. Onko Kalmari-isi vajaan viidentoista euron hintansa arvoinen vaiko vain yritys rahastaa pelipulassa riutuvia PS4-asiakkaita?




Pelin nimi on tietenkin sanaleikki, jonka pohjana on kahdeksan lasta kerralla synnyttäneen Nadya Sulemanin lempinimi ”Octomom”. Octodad taas on mustekala (engl. octopus), joka päätyy naimisiin ja saa lapsia ihmisnaisen kanssa. Nainen ei tiedä, että Octodad on mustekala. Älkää kysykö, miten tämä on fyysisesti mahdollista: teatterin ja ilmeisesti nykyisin myös videopelien kirjoittamaton sääntö on, etteivät valeasut koskaan paljastu.

Jännite ja mekaniikka syntyvät siitä, että mustekalan on melko vaikea toimia ihmisille suunnitellussa ympäristössä. Lasten syöttämisestä, ruohon leikkaamisesta ja arkisesta kaupassa käynnistä muodostuu hyvin monivaiheisia seikkailuita, eikä peliympäristö säästy vahingoilta. Välillä hölmöily ja kaaos etenevät tasolle, jossa kanssaihm… siis oikeat ihmiset alkavat epäillä Octodadin olevan eri lajia. Tällöin alkaa kertyä mustetta peliruudun alaosassa olevaan mittariin, ja jos mittari tulee täyteen, peli loppuu. Loppumisella tosin ei ole muuta seurausta kuin se, että kulloinkin käynnissä ollut kohtaus alkaa alusta. Osin tämän vuoksi peli taas ei kestä kovin kauan: 11-vuotias pelitestaaja läpäisi sen reilussa parissa tunnissa.


Peli ei kuitenkaan ole pelkkä irtovitsikokoelma. Taustalla on oikea tarina, joka selventää monia alussa avoimeksi jääneitä kysymyksiä ja onnistuu jopa huvittamaan. Kohtauksissa on paljon viittauksia muihin indiepeleihin (etenkin ruokakauppa on suorastaan niitä pullollaan) ja henkilöhahmotkin toimivat.



Viime vuosina on nähty moniakin pelejä, joissa tuskallisen vaikea ohjaus on ollut kiinteä osa kokemusta. Hankaluus luonnehtii myös Octodadin elämää ja on pääasiallinen komiikan lähde. Monista musertavan vaikeista tuotoksista poiketen Octodadissa pelaaja kuitenkin saa riittävästi liikkumatilaa, jotta omalle sähellykselleen jaksaa nauraa sen sijaan että siihen tuskastuisi. Pelissä ei ole juurikaan äkkikuolemia ja se tulkitsee epäselvyydet useimmiten pelaajan eduksi.


Täysin hysteeriseksi peli menee co-op-tilassa. Peräti neljä pelaajaa voi ohjata Octodadin eri osia samaan aikaan, jos vain ohjaimia riittää jaettavaksi. Kaksinpelinäkin lopputulos on jo hulvaton, kun nilviäisfaijan ohjaus jaetaan keskeltä kahtia ja pelaajat joutuvat jatkuvasti koordinoimaan tekemisiään.



Uuden konsolisukupolven teknologiademoksi pääjalkaisperheenpää ei taivu, sillä ulkoasu on lähinnä mallia “PC-pelit vuonna 2005”. Tämä kuitenkin haittaa yllättävän vähän kiitos pelin sarjakuvamaisen esitystavan. Oleellisempaa onkin, että Octodad onnistui hyväntuulisella sekoilullaan hykerryttämään sekä perheen lapsia että vanhempia ja pelin tarinan halusi nähdä loppuun asti. Ja vaikka hinta tuntia kohden kasvoikin hieman korkeaksi, on parempi lopettaa huipulla kuin venyttää ideaa loputtomiin.


Näkisin, että Octodadissa on ainesta pikkuhitiksi viimeistään siinä vaiheessa, kun se lätkäistään PS Plussan ilmaispeliksi tai tarjoukseen vaikkapa alta kympin hintaan. Sillä rahalla Dadliest Catch kannattaa tsekata jo sympaattisen päähenkilönsä vuoksi. Hienoa, että hassujen indieiden parhaimmisto saa jalansijaa konsoleiltakin.