Melkein kaikki tv:tä nykyään katsovat tietävät, mistä sarjasta on kyse, kun mainitaan henkilöt nimeltä Jack, Sayid, Hurley, Kate ja Sawyer. Tai kun puhutaan epäonnisesta lennosta Oceanic 815 tai numerosarjasta 4, 8, 15, 16, 23, 42. Kyse on tietenkin fantasiadraamasta Lost. Yhtäkään jaksoa väliin jättämättömänä odotin innolla Ubisoftin Lost-peliä, siitä kun ei sarjan pelioikeuksien oston jälkeen kerrottu noin vuoteen mitään. Fanille lopputulos on sekä mielenkiintoinen kokemus, että pettymys.



Lostin juoni on täynnä takautumia, ihmiskohtaloiden risteymiä, salattuja menneisyyksiä ja ystävyyksien muuttumista vihamielisyyksiksi sekä päinvastoin. Ubisoftin käsikirjoittajat olivatkin likimain mahdottoman tehtävän edessä - kuinka tehdä peliin juoni, joka ei sekoita sarjan kuvioita? Ratkaisu oli lennolla mukana ollut, muistinsa menettänyt mies, jonka nimeä en tässä paljasta - sen selvittäminen kun on osa peliä.

Päähahmosta tulee lähinnä mieleen Locken, Jackin ja Sawyerin sekoitus, johon on lisätty aimo annos Dead Rising -zombiemätkeen Frank Westiä. Miehen ammatti ja osa peli-ideologiastakin on sama: kunhan kadonnut kamera löytyy, voi tämä valokuvaava toimittaja napsia sillä kuvia oleellisista esineistä, ihmisistä ja paikosta. Usein tästä palkitaan achievementeilla.

Suurin osa pelaamisesta on kuitenkin perinteistä seikkailua. Keskustellaan yhden henkilön kanssa, joka kehoittaa keskustelemaan toisen kanssa, joka tarvitsee tietyn esineen, jonka löydyttyä saa taas uuden vinkin ja tarina jatkuu. Pelin rytmiä piristävät takautumaosiot, joissa pitää ottaa kuva juuri tietystä hetkestä, että muisti palautuu ja sitten virkistää sitä vielä lisää etsimällä unimaailmastaan vihje-esineitä.



Pelin hankalimpia puzzleja ovat sulaketaulut ja niistäkin selviää viimeistään yrityksen ja erehdyksen kautta. Yleensä taulujen läheisyydestä löytyy kasa sulakkeita, jotka pitää sitten matemaattisia taitoja käyttäen asetella oikeisiin paikkoihin, jotta virtaa ei kulje liikaa eikä liian vähän. Itseäni nämä ärsyttivät ja turhauttivat suunnattomasti. Ne katkaisevat pelin tunnelmaa liiaksi, eivätkä muutenkaan sovi Lost-meininkiin. Kuinka usein Jackilla on kolmekymmentä sulaketta taskussaan siltä varalta, että jokin ovi pitää avata?

Pitkin maita ja mantuja löytyy kaikenlaista kerättävää, enimmäkseen hedelmiä ja vesipulloja, mutta myös arvokkaampaa kamaa, jota voi vaihdella saarelaisten kanssa kaikkeen tarpeelliseen. Keskustelut hahmojen kanssa ovat hyvin yksinkertaisia - kunhan käy kaikki valikon kohdat läpi, on homma hoidettu.

Yksi asia pelissä on tehty ehdottoman oikein. Illalla, muun perheen nukkuessa, hiipiessäni vähitellen hiipuvan soihdun kanssa täynnä ihmisten haamukuvia, lepakoita, vesiputouksia ja reikiä täynnä olevaan pilkkopimeään luolaan olin oikeasti peloissani. Samoin viidakkoon lähdin samoilemaan vain pakon edessä. Se hemmetin musta savu natisevine äänineen toi samanlaisia kylmänväreitä selkäpiihin kuin Predatorin ääntely pikkumuksuna Atari Jaguarin Alien vs. Predatorin äärellä.

Hyvänä, sarjan ystäviä hymyilyttävänä kikkana aina pelin uudelleen aloittaessa ruutuun pamahtaa 'previously on Lost' -kooste, jossa nähdään lyhyesti, mitä pelissä on ehtinyt siihen mennessä tapahtua. Peli koostuu käytännössä seitsemästä sarjan jaksosta, joiden välissä pamahtaa ruudulle aina Lost-logo. Kun laskee, että yhden tv-jakson pituus on 45 minuuttia ilman mainoksia, saadaan tämän pelin kesto aika tarkkaan. Itseäni lyhyys harmitti, maailmaan ja hahmoon oli juuri päässyt sisälle ja olisi ollut mukava jatkaa, jos pelintekijät olisivat siinä vaiheessa marssittaneet lisää hahmoja rannalle. Joillekin kesto saattaa olla helpotuskin, tuleepa kääräistyä helppoja gamerpointseja.



Okei, on Lost Via Domuksessa vielä toinenkin erinomaisen hienosti tehty asia. Saaren viidakko on yksi realistisimman näköisistä peleissä näkemistäni. Vertaisin sitä jopa Crysiksen vehreyteen, mutta mitään ei saa tuhottua ja liikuttava alue on varsin rajattu. HD-telkulla sitä ei siltikään voinut kuin kerta toisensa jälkeen ihastella. Viidakkoon liittyy myös yksi pelin ehdottomasti ärsyttävimmistä tehtävistä. Musta savu kintereillä + dynamittia kainalossa = ei saa juosta = kuolema, kuolema, kuolema ja kuolema. Argh.

Musiikki luo suuren osan tunnelmasta ja ansaitsee erityismaininnan, myös viidakon äänet on hienosti toteutettu. Siitä päästään kuitenkin suurinpaan hampaankiristykseen. Jostain ihmeen syystä vain parin hahmon esittäjäksi on hankittu oikeat näyttelijät. Miten ihmeessä tähän ei ole saatu panostettua? Imitaattoriamatöörit vetävät roolinsa niin kankeasti ja päin seiniä, ettei muutamaa oikeaa ääntä meinaa edes erottaa joukosta. Ei varmaankaan olisi maksanut maltaita palkata oikeita ihmisiä mukaan, tv-sarjan hahmoja kun ei nähdäkään kuin kymmenkunta.

Näyttelijöiden puutteen ja hahmokadon myötä fiilis on se, että pelistä ei ole loppujen lopuksi välitetty kummemmin, vaikka onkin saatu iso lisenssi pulkkaan. Monia sarjan resursseja ei ole hyödynnetty nimeksikään, vaan tietty laiskuus, varsinkin peli-ideoiden vähäisyytenä, paistaa monesta lävestä läpi. Siitäkin huolimatta minä viihdyin Via Domuksen seurassa sen keston ajan ja suosittelen sitä sarjan ystäville - jotain uuttakin saaren salaisuuksista matkan varrella selviää.