Partypeleissä on aina piillyt jonkinasteinen itseristiriita. Nimi enteilee hauskanpitoa, mutta todellisuus tarjoaa usein jotain aivan muuta: virtuaalinen käyttöliittymä ei poista sitä tosiseikkaa, että lautapelit johtavat usein raivareihin ja perinnöttömyydellä uhkailuun. Tästä huolimatta Nintendon Mario Party -sarja uhmaa kohtaloa jo kolmattatoista kertaa: jos se itku vihdoin muuttuisikin pitkäksi iloksi?



Neljä pelaajaa, yksi pelilauta, läjäpäin minipelejä. Miksi sitä hyvää konseptia muuttamaan? Island Tour nimensä mukaisesti tuuppaa pelaajan värikkäille saarille, jotka eroavat toisistaan teemoittain sekä säännöittäin: osa etenee perinteisesti noppaa heittämällä, toisissa voittoon voi vaikuttaa taktikoimalla. Yhteistä kaikille ovat kuitenkin minipelit: nopeuteen, reflekseihin tai puhtaaseen tuuriin luottamalla sijoitusta voi parantaa muun muassa esineitä tai pisteitä keräämällä. Toisia kilpakumppaneita sabotoidaan jälleen sillä samalla armottomuudella, joka tekee Mario Karteistakin nilkkiyden taitolajin.

Vaikka minipelejä voi hakata puhki myös yksitellen, Island Tour ei muiden Mario Partyjen tavoin ole siis millään muotoa kykykilpailu. Tässä piilee yleensä partypelien vahvuus ja heikkous: tarkoitus ja toteutus kohtaavat toisensa, kun voittomahdollisuudet hajaantuvat teoriassa yhtä vahvasti kaikkien pelaajien kesken. Local playn avulla yhden pelikasetin voi lisäksi jakaa suoraan kolmen kaverin kanssa, joten Island Party sopii kirjaimellisesti kaikille. Toisaalta helposti tunnin mittaiseksi venyvästä virtuaalilaudalla pomppimisesta tulee satunnaishupia, kun sitä ei motivoi esimerkiksi omien kykyjen kehitys.



Teknisesti kokonaisuudessa ei ole juuri nillitettävää – päinvastoin. Island Tour on kauttaaltaan perusvarmalla taidolla toteutettu, eli ulkoasu ja äänimaailma tukevat kiitettävästi pelikonseptia. Vaikka riemusta ja kauhusta hihkuvat Mario-hahmot voivat olla makukysymys, on estetiikka vedetty reilusti kaakkoon kaikissa sateenkaaren väreissä. Äänipuolella vanhoista peleistä tutut versiot tuovat sopivasti paniikkia kilpajuoksuihin, ja 3D-efekti tuntuu kerrankin jopa varteenotettavalta vaihtoehdolta pelaamisen yhteydessä. Eniten kiitosta 3DS-versio saa silti ehdottomasti kekseliäistä tavoista hyödyntää käsikonsolin ominaisuuksia, jotka tuovat minipeleihin kaivattua vaihtelua.

Jos Mario Party: Island Tour toteuttaa kaikin puolin sen, mitä on lähtenyt tekemäänkin, missä vika? Siinä ainoassa yllätysmuuttujassa, eli itse peliseurassa. Tekoälyä vastaan pelattaessa kentät puuroutuvat toisiinsa ja vuoronvaihtoja odotellessa voi keittää vaikka kananmunan. Nelinpeli ihmisvastustajien kanssa vaatii local playstakin huolimatta aina neljä 3DS:ää, joten tässä mielessä perinteiset kotikonsoleihin ja neljään ohjaimeen sidotut partypelit toteuttavat funktionsa huomattavasti suoraviivaisemmin. Mikäli kaveriporukasta kuitenkin sattuu monta käsikonsolilla varustettua sankaria löytymään, voi yhteiset bussimatkat paljon huonomminkin käyttää.