Aika ajoin pelitoimittajia ja -sivustoja moititaan syyttä suotta jonkin pelikoneen mollaamisesta tai suosimisesta kilpaileviin alustoihin nähden. Sanottakoon, että viimeisimmän konsolisukupolven myötä minustakin on tullut eräänlainen rasisti. Olen näet todella oppinut vihaamaan pc-pelaamista. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että tietokonepelien toimimaan saaminen vaatii aina vähintään viisinkertaisen vaivan konsolipeleihin nähden. Aina ei vaivannäkökään auta, sillä yhä useammin pelit julkaistaan sen verran keskeneräisinä ja testaamattomina, ettei kuluttajalla ole toivoakaan saada tuotetta toimimaan täydellisesti. Tämä seuraavaksi kuultava surullinen tarina kertoo FPS-pelistä nimeltä Conflict: Denied Ops.



Conflict -pelisarjan edellinen osa Global Storm keräsi kiitosta PS2:n tehoihin nähden erinomaisella grafiikallaan ja onnistui säväyttämään myös allekirjoittanutta. Ryhmä rämän johdattelu pitkin kiivaita rähinäalueita oli suorastaan hauskaa. Ei nyt aivan Ghost Reconin veroista, mutta viihdyttävää välipalatoimintaa, yhtä kaikki. Edellistä osaa ajatellen onkin perin ikävää, että pelin jatko-osa, Denied Ops, on täysin laaduton pelijulkaisu. Eipä siis ihme, että pelin päähenkilötkin kiukuttelevat jatkuvasti toisilleen, kun pelintekijöidenkään yhteishenki ei tunnu olleen kohdallaan. Pelaajan fiiliksiä lasketaan heti alusta lähtien puoliksi vihreillä introvideoilla sekä tökkivällä ääniraidalla. Varsinainen peli sentään pyörähtää käyntiin suhteellisen ehjän näköisesti, mutta voih ja eih! Ulkoasu on auttamattoman vanhanaikainen, kulmikas ja ruma. Tämän takiako pistin uuteen näytönohjaimeen likoon satoja euroja? Kulmikkaasta kenttädesignistä ja rumista tekstuureista huolimatta peli on kuitenkin ihmeen raskas.

Denied Ops antaa pelaajan hanskattavaksi kaksi CIA:n erikoismiestä, joiden tehtävänä on estää pahoja diktaattori-terroristeja saamasta haltuunsa atomipommeja, tai jotain sen suuntaista. Tämä riitelevä pariskunta sijoitetaan Ruandaan keskelle rehevintä sisällissotaa. Reggie Lang on 50-vuotiaan näköinen kolmekymppinen, raskaisiin konetuliaseisiin erikoistunut jantteri, jota kolmekymppisen näköinen 50-vuotias, punaniskainen tarkka-ampuja Lincoln Graves jatkuvasti nälvii. Kun sanon, että kyseenalaiset kaverukset ovat erikoistuneet omiin aselajeihinsa, tarkoitan todella sitä. Asevalikoimaa pohtiessaan pelintekijät tulivat siihen johtopäätökseen, että vähemmän on selvästi enemmän, joten valikoimaa ei nyt sitten vain ole. Kaverit marssivat toisin sanoen sodan alusta loppuun asti samat pyssyt olillaan, mikä tavallaan on jossain määrin realistista, mutta niin tylsää, NIIN tylsää. Muutamia lisäkilkkeitä aseisiin saa tehtäviä läpäisemällä, mutta vaihtelua ei vain ole tarpeeksi. Toki tarjolla on myös koko lailla turha pistooli sekä harvemmin tarpeeseen tuleva raketinheitin.

Kulkupelejäkin voi useimmissa kentissä hyödyntää. Välimatkat eivät vain ole järin suuria ja tarkkaan rajattu kulkureittikin on yleensä sen verran ohkainen, että kalusto kelpaa lähinnä epäreiluksi tulitueksi. Yksi keino suojella hölmöä pariaan irtoluodeilta onkin pistää tämä panssarivaunun ohjaimiin.



Varsin pian käy ilmi, että osa rakennuksista sentään hajoaa raskaamman räimeen lomassa kappaleiksi. Sepä lieneekin yksi pelin harvoista nykyaikaisista ja edes etäisesti näyttävistä piirteistä. Huonosti toimiva kamera sen sijaan uppoaa välillä maan sisään, mikä ei ole järin kaunista katseltavaa. Eikä itkuvirsi tähän lopu, todellakaan. Siinä vaiheessa, kun miellyttävyydeltään lasinsirujen nielemistä vastaava peli kippaa sopivasti juuri ennen kentän loppumista kolmannen kerran peräkkäin, ei pelilevyn väkivaltainen halkaiseminen ole todellakaan kaukana. Syyttäisin lehdistökappaleen keskeneräisyyttä, mutta pahoin pelkään ettei tässä versiossa ole muuta eroa myyntiversioon kuin ”promo only” -leima. Uusimmat ajuritkaan eivät saaneet peliä pysymään pystyssä, joten ei auta kuin odottaa (ihan niin kuin kieli pitkällä niin tekisin) mahdollisesti joskus ilmestyvää korjaustiedostoa.

Yksi pelin kiusallisimmista otsasuonen sykkeen kohottajista on tekoälyn heikkous. Tämä herättää eittämättä vakavia moraalisia kysymyksiä siitä, miksi aivan selvästi idiootteja henkilöitä on sijoitettu näinkin vaarallisiin olosuhteisiin sotimaan henkensä kaupalla. Taistelupartneri ei ymmärrä yleensä yksinkertaistakaan komentoa, saati sitten seurata pelaajaa parhaaksi katsomallaan tavalla. Toki ymmärrän senkin, että hengissä pysymisen kannalta paras tapa voi olla taka-alalle jääminen, jos älliä ei toden totta ole tämän enempää siunaantunut. Toisaalta jos kaverinsa käskyttää keskelle vihollisen tulilinjaa, niin eipä tuo järkijättöinen ymmärrä sieltäkään suojaan vetäytyä.



Muutamia tasapaksuja verkkopelitilojakin on tarjolla. Niistä tärkeimpänä mainostetaan kahden pelaajan co-oppia, joka parantaa pelikokemusta vain siten, ettei tyhmästä tekoälykaverista tarvitse kärsiä. Ongelmaksi muodostuu lähinnä peliseuran löytäminen. Muilta osin perinteiset deatmatchit sekä muut moneen kertaan puhki hinkatut moninpelitilat eivät luonnollisestikaan muuta kakkelia konvehdiksi. Monin verroin parempia vaihtoehtoja löytyy markkinoilta niin paljon, etten ala edes luetella.

Pelin vaivainen, alle viiden tunnin mittainen kesto kielii omaa kieltään siitä, kuinka paljon pelin tekijöitä ja sen julkaisijaa projekti on todella kiinnostanut. Conflict: Denied Ops on yksi kunnianhimottomimmista peleistä mitä olen pelannut pitkään aikaan. Siinä ei ole imua nimeksikään, toiminta on tylsää, kankeaa ja kerrassaan hämmentävän tasapaksua. Hahmot ja juonikin ovat niin mautonta kliseesoppaa että oikein yököttää. Anteeksi nyt vaan, mutta on todella vaikeaa keksiä pelistä muuta hyvää sanottavaa kuin sen lyhyys.

Jos nyt oikein lepsuksi heittäydytään, niin maisemat sentään vaihtelevat Siperian hyytävistä pakkasista Afrikan ja Etelä-Amerikan trooppisiin ilmastoihin, mikä sentään osoittaa edes jonkinlaista yritystä pitää pelaajaa hereillä. En lähtisi suosittelemaan tätä pelijulkaisua edes niille, jotka kaipaavat vain hieman välipalaa merkittävämpien räiskintäpelien väliin. Jättäkää peli suosiolla pelikaupan hyllyyn ja ostakaa niillä rahoilla vaikkapa alennusmyynnistä sukset ja painukaa keväthangille sivakoimaan. Siinä on aivan riittävän realistista Siperiaa kerrakseen.