A Link Between Worldsin palaverihuoneessa lienee vallinnut lievä kuumotus: ensimmäinen 3DS:lle julkaistu Zelda-peli, Ocarina of Time 3D, voitti puolelleen sekä kriitikot että pelaajat. Remasterointien sijaan onkin tällä kertaa päädytty vuoden 1991 A Link to the Pastin maailmaa lainailevaan "jatko-osaan", joka kunnianhimoisesti vilkuilee takaisin perinteisempien Zelda-seikkailujen puoleen. Kuinka pitkälle nostalgiaa nekroamalla pötkii?




Ensitunnelmat A Link Between Worldsin parissa ovat hämmentävät. Vaikka kronologisesti peli sijoittuu kuuden sukupolven päähän A Link to the Pastista, pohjaa suurin osa pelillisistä ratkaisuista tavalla tai toisella alkuperäiseen: meno on tuttua karttaa, vihollisia ja esineitä myöten. Tällä kertaa Link ei kuitenkaan juokse ensitöikseen pelastamaan Zelda-prinsessaa Hyrule-linnan tyrmästä, vaan kohtaa aiempaa kinkkisemmän pulman: kuinka pelastaa valtakunta demonikuningas Ganonin paluulta, kun kehissä riehuu ihmisiä maalauksiksi muuttava Yuga-velho?

Kuten Murphyn lailla usein on tapana, saa myös Link ennen pitkää tuta Yugan taikuuden voiman. Onni onnettomuudessa on mystiseltä Raviolta saatu rannekoru, jonka avulla kirous suokin Linkille näppärän kyvyn sulautua seiniin. Kyseiselle taidolle tulee tilausta, kun Yuga systemaattisesti luotsaa maailmaa kohti tuhoa: luolastot on varta vasten suunniteltu hyödyntämään uusia pelillisiä lisäyksiä, ja päädytäänpä keskivaiheilla vielä Hyrulen käänteismaailmaan asti pahiksia jahtaamaan. Kun päälle tungetaan lisäksi erilaisia sivutehtäviä ja aarteenetsintää, ei tämän seikkailun parissa tarvita nostalgiaa tunnelman takaamiseksi.




Suurin pelillinen lisäys on siis Linkin kyky imeytyä pystypintoihin ja liikkua näiden välillä. Seinähiihtely tuo puzzleihin kirjaimellisesti ylimääräisen ulottuvuuden: etenemisoptiot saattavat toisinaan olla kokonaan kameralta piilossa, kuten nurkan takana tai ikkunan karmeissa. Seiniin piilotetut aarteet lisäävät kokeilunhaluisuutta, ja liikkumisen dynaamisuus piristää etenkin tavanomaisempia "viiskyt liikkuvaa kielekettä ja yks oikea ajoitus" -haasteita. Muutoin toiminta nojaa SNES-henkisesti kahden napin komboihin ja erikoisaseiden kierrättämiseen, joskin R1-olkanapista myös suojaus on näppärästi aina käden ulottuvilla.

Graafisesti meininki on päivitetty pehmeän kolmiulotteiseksi, unohtamatta kuitenkaan perinteistä, ylhäältä kuvattua näkymää. Lopputulos on lapsekas mutta toimiva, sillä väripaletti on kirkkaan herkullinen sekä efekteillä kuorrutettu. Vastaantulevat hahmot ovat sympaattisia ja mölisevät hauskasti siansaksaa, joten pelin yleisilme on hyvin eloisa ja puoleensavetävä. Vaikka itse juoni on tasan niin yksioikoinen kuin A Link to the Pastin jatkolta voi odottaa, sopii simppeliys kokonaisuuteen ja sisältää tarpeeksi jippoja pitämään mielenkiintoa yllä.




Yksi pelin kekseliäimpiä ratkaisuja on vetää lineaarinen rakenne kerralla halki. Itse tarina toki noudattaa viivoittimentarkkaa peruslinjaa, mutta esimerkiksi kaikki perusaseet ovat pelaajan käytössä lähes alusta alkaen. Ravio-myyjältä vuokrattuna Linkin näppeihin taipuvat niin vasarat kuin tornadokepukatkin, joten maailmaa pääsee koluamaan omatoimisesti heti, kun taskuista irtoaa tarpeeksi rahaa. Tämä monipuolistaa myös luolastoissa könyämistä, sillä lähestymistapoja on yhtä monta kuin pelaajalla mielikuvitusta. Matkassa on toki yksi mutta: kuolema korjaa vuokratut välineet ja omaksi lunastamisen hinta on suolainen, joten ylenpalttisesta helpottamisesta ei ole missään nimessä kyse.

Vaikeustaso itsessään on kaksijakoinen: taistelut ja pomomäiskinnät harvemmin vaativat hampaidenkiristelyä, mutta kaikkien salaisuuksien ja arvoesineiden nyhtäminen uutuuttaan kiiltelevistä luolastoista vaatii jo hieman perehtymistä. Jossain määrin haaste on myös epälooginen: peli on äärimmäisen armollinen esimerkiksi Linkin sukeltaessa kuolemaansa epäonnistuneen seinäänsulautumisen johdosta, mutta nielee sitäkin hanakammin sydämiä pelaajan väistäessä laiskasti perus-Anteroiden hyökkäyksiä. Koska toiminnan ydin joka tapauksessa piilee puzzleissa, voi peliä suositella varauksetta myös Zelda-ummikoille.




Suunnittelijatiimin missio on selkeä: A Link Between Worlds on samanaikaisesti sekä kunnianosoitus vanhalle klassikolle, että itsenäinen päivitys nykyaikaan. Historian havinaan pääsee kirjaimellisesti käsiksi pelattavuuden ja tuttujen paikkojen kautta, mutta mukaan on ympätty tarpeeksi tuoreita muutoksia kokonaisuutta tasapainottamaan. Myös käsikonsolin haasteet on otettu huomioon, sillä Irene-noita lennättää Linkin tarvittaessa mihin tahansa kartalla avatuista tallennuspisteistä.

Suurimmat urputtamisen aiheet eivät koskekaan sitä, mitä A Link Between Worlds tekee, vaan mitä se jättää tekemättä. Pelissä itsessään ei ole juuri mitään valittamista, mutta perinteikkyydessään se on toisinaan liiankin tuttu ja turvallinen. Mitään maata järisyttävän ihmeellistä ei siis ole luvassa, mutta peli toimittaa kaiken lupaamansa erinomaisesti.