Pelien ja lelujen yhdistämistä on yritetty eri tavoin jo vuosien ajan, mutta Skylanders räjäytti potin kaksi vuotta sitten. Silloin paketin markkinoitavuutta lisättiin vielä nostamalla lohikäärme Spyro vahvasti mukaan. Sittemmin Spyro on jäänyt taka-alalle ja syykin on selvä - sekä pelit, että niiden oheistuote-lelu-DLC-keräilyhahmotavarat olivat riittävän laadukkaasti tehtyjä seisomaan omilla jaloillaan. Vuosi sitten peliä hiottiin entisestään ja uusi lisäys olivat isommat Giants-Skylanderit. Tänä vuonna reseptiä on sekoitettu hieman enemmän tuomalla mukaan SWAP force -otukset, joiden puolikkaita voi vaihdella keskenään. Vieläkö homma toimii?




Kohderyhmään kuuluvan 10-vuotiaan poikani touhujen seuraamisen perusteella vastaus on kyllä. Kauppareissulla kinutaan aina uudestaan, voisiko viikkorahoja käyttää ennakkoon uuden Skylander-hahmon ostamiseen, kun taas Disney Infinity on jäänyt laatikkoon pölyttymään. Kokeilemani perusteella syy on seuraava: Disney luottaa liikaa siihen, että se on Disney. Pelillisesti kohdeyleisö aliarvioidaan peruslisenssitauhkalla ja parhaita hahmoja pantataan. Uusien pelielämyksien ostaminen Infinityyn on myös sen verran hintavaa, ettei monen muksun viikkorahasäästämiset siihen riitä. Skylanders ehti jo hioa konseptinsa, ennen kuin kilpailijat ryntäsivät markkinoille.


Eipä Skylandersin pelimekaniikoissa niissäkään sinänsä mitään uutta ole. Kyseessä on tasoloikka-seikkailu, jossa mätkitään vihollisia, ratkotaan pieniä pulmia ja edetään. Kaikki on vain tehty ammattitaidolla ja tarpeeksi hyvin, jotta päästään yli nolostuttavasta ‘tämmönen joku äkkiä lapsille’ -tunteesta. Jopa suomenkielinen ääninäyttely pelissä on paikoitellen hersyvän erinomaista. Vaikeusaste, vaikka onkin Skylanders-peleistä toistaiseksi tiukin, on kuitenkin nuoremmalle pelaajakunnalle suunnattu, joten läpikäyntiin ei kulu kovin montaa iltaa. Tällä osaltaan saadaan pelaaja houkuteltua hakemaan kaupasta uusi hahmo, jolla seuraava läpipeluu on sitten ainakin inasen erilainen. Onhan se kiva, että DLC:stä jää jotain fyysistäkin talteen.




SWAP Force tuo soppaan siis uudenlaisia otuksia. Samalla nimikkeellä löytyy kaupasta ainakin kolmea eri sorttia (+ erikoisversioita), mutta vanhanmallisten lisäksi on niitä varsinaisesti swapattavia, eli olentoja, joiden ylä- ja alaosa ovat magneetilla kiinni toisissaan. Kun yhden olennon yläosan vaihtaa toisen otuksen alaosaan, saadaan hybridille erilaisia liikkeitä ja ominaisuuksia. Kahdesta ostetusta olennosta saa siis neljä erilaista yhdistelmää. Pelillisesti tämä tarkoittaa, että vain joillain hahmoilla pääsee tietyille alueille. Nämä uusien hahmojen alueet ovat pieniä minipelejä, jotka tuovat mukavasti vaihtelua mäiskeeseen. Perusmeno kun tuppaa olemaan pidemmän päälle vähän itseään toistavaa.


Ääninäyttelyä jo kehuinkin, mutta graafisestikin peli on parantunut vuosi vuodelta (tarkasteluni kohteena ovat olleet X360-versiot). Ruoho keinuu tuulessa, vesi lainehtii, hahmot ovat entistä veikeämmän ja yksityiskohtaisemman näköisiä, eikä efekteissäkään ole säästelty. Taas nähdään, ettei peliin ole suhtauduttu olan kohautuksella, vaan “ihan oikeana pelinä”, kohderyhmästä riippumatta. Kontrollipuolella suurin muutos on se, että vihdoin kaikki hahmot osaavat hypätä! Se monipuolistaa niin tasoloikkamenoa, pulmia kuin taisteluitakin.




Kyllä se taas niin on, että tänäkin jouluna joulutoivelistoilla on varmasti monenmoista Skylander-otusta, eikä Disney massiivisesta masinoinnistaan huolimatta välttämättä pysty pistämään niille kampoihin. Allekirjoittaneen talossa muksun lahjalista keskittyy näistä kahdesta pelkästään taivasmaalaisiin ja siihen minun on oltava tyytyväinen - kyseessä on kaksikosta se parempi peli.


(Puuh.)