Pelivuosi ei olisi oma itsensä ilman jokasyksyistä räiskintäpelisarjojen päivityspakettia. Muutaman viikon Battlefield 4 -pelailun jälkeen on aika vaihtaa kilpailijan leiriin ja tarkistaa, millaisia koiruuksia Infinity Ward on saanut aikaan Call of Dutyn uusimmassa inkarnaatiossa.




Kun kuulin ensimmäistä kertaa Modern Warfare -pelisarjan korvaavasta Ghostsista, ehdin pitkästä aikaa innostua Call of Duty -pelistä. Jo vitsiksi asti muodostunut koira tiimikaverina kuulosti aidosti mielenkiintoiselta lisältä, vaihto uuteen peliuniversumiin ilmapiiriä raikastavalta ja kaiken päälle uusi scifimäisempi ote kutkuttavalta vaihtoehdolta kyllästymiseen asti toistetulle nykymilitantteilulle. Puheet eri yksiköiden jäännöksistä kasatusta armeijasta luonnonmullistusten rampauttamassa maailmassa loivat kauniita mielikuvia ruohon täyttämistä raunioista, vehreistä metropoleista sekä ihmisarvoa kyseenalaistavista dystopioista.

Ghosts kuitenkin tiputtaa pallon heti alussa, sillä siirtymä nykyhetken kauhukuvamaisesta suursodasta lähitulevaisuuteen jää täysin hyödyntämättä. Visuaalinen ero Modern Warfare 3:n viimeviikkoisella invaasiolla ja Ghostsin kymmenen vuoden takaisella hyökkäyksellä on niin minimaalinen, ettei sitä juuri noteeraa. Sammalta, köynnöksiä tai muita viittauksia luonnon takaisinvaltaukseen ei juuri nähdä, eikä maailma ole teknologisesti tai ideologisesti muuttunut. Ainoat selvät erot nykymaailmaan ovat Etelä-Amerikan valtiot yhdistänyt Federaatio vastavoimana amerikkalaiselle vapaudelle sekä ilmakehässä leijuva ODIN-ohjusjärjestelmä, jota käytetään tarpeen tullen juonikuvioiden selittämiseen.




Ghostsin kampanja ammentaa itseensä entistäkin enemmän Michael Bayn kinoklassikoiden menoa ja meininkiä realistisuuden kustannuksella. Hidastettujen räjähdysten ohellä tarinan tähtinä nähdään veljekset Hesh sekä Logan, jotka ovat kymmenvuotisen sodan aikana koulineet itsestään ammattisotilaita isänsä alaisuudessa. Erinäisten tapahtumien kautta veljekset tutustuvat kummituksiin, armeijan eliittien eliittiin ja huomaavat punoutuvansa syvemmin erikoisjoukkion juonikoukeroihin. Tarinassa käydään kaikki Call of Duty -perinteet läpi niin tarina- kuin hahmopuolella, eikä yllätyksiä tule vastaan. Lisäviihdykettä kaipaavien kannattaakin valmistella etukäteen kavereiden kanssa bingoilta.

Yksi etukäteen hehkutetuimpia ominaisuuksia oli tekoälyn ohjastaman koiran saapuminen pelisarjaan. Kummitusten kaverina läähättävä Riley on sekä positiivinen että tylsämielinen uudistus. Animoinniltaan kauniisti toteutettu rakki on niin turvallisen rajoja rikkomattomasti toteutettu, ettei pakollisilta sympatiapisteiltä voi välttyä. Samaan aikaan pelillisestä näkökulmasta katsottuna kokemus jää kaikin puolin laimeaksi ja päälleliimatuksi. Muutamaa erityiskohtausta lukuunottamatta kaikki interaktio Rileyn kanssa perustuu susiserkun käyttöön taistelussa, eikä napinpainalluksella tehty hyökkäyskäsky juurikaan lisää kiintymystä hurttaan.




Tehtäväkaavat toistavat itseään yhtä pahasti kuin käsikirjoitus muillakin osa-alueilla. Käytännössä jokainen yksinpelikenttä kulkee alusta loppuun samalla tavoin: alun hiljaisen ninjailumeiningin sekä ajoitettujen yhteistappojen jälkeen hälytyskellot soivat vihollisten tukikohdassa, mitä seuraa puolisen tuntia Duck Huntin ampumaratafilosofian ammennusta. Lopuksi - viime hetken urhoollisen tehtäväsuorituksen jälkeen - sankarit joko juoksevat, ajavat autolla tai juoksevat jo ajettuun autoon paetakseen kompleksin räjähdystä, ydinräjähdystä, pommitusta tai sortumista.

Kädestäpitely ei rajoitu pelkästään ahtaisiin putkikenttiin tai itseään toistavaan tehtävänsuunnittelumantraan, vaan se sulloutuu myös syvemmälle pelimekaniikkoihin. Miltei jokaisen huoneen päätteeksi peli ottaa kontrollin hetkeksi pois pelaajalta, varmistaakseen otollisimman kuvakulman muutaman sekunnin tapahtuman esittelyyn. Esipurkitettujen animaatioiden päälle lyödään myös usein erilaisia quick time -eventtejä, ja koko Call of Duty -elämyspaketti alkaakin olla valmis.


Ghostsin puolesta on tosin myös mainittava, että kentät ovat osittain aiempia avarampia ja tarjoavat muutamina harvoina hetkinä vaihtoehtoisen etenemisreitin. Lisäksi mukaan on pyritty ahtamaan sekä yksi lentely- että yksi tankkitehtävä. Irrallisina, muutaman minuutin lyhyinä pätkinä nämä osiot kuitenkin tuntuvat päälleliimatuilta, eivätkä toimivalta osalta kokonaisuutta.



Moninpelin hahmonluonnissa täydelliseen vapauteen tähtäävä “Valitse 10” -järjestelmä on korvattu uudenlaisella pistejärjestelmällä. Kokemuspisteillä avattujen aseiden lisäksi varusteiden hankkiminen vaatii nyt myös squad pointeja, joita ansaitaan tasonousuilla sekä haasteiden läpäisyllä. Haasteet toimivat yhä mukavana lisänä ja kannustavat vaihteleviin pelityyleihin, antaen pelistä enemmän irti tiettyihin rooleihin kangistuneille pelaajille. Uusi järjestelmä on kaikin puolin toimiva kokonaisuus, mutta vaihdoksen tarve on kyseenalainen, eikä selvää parannusta aiempaan ole havaittavissa. Näin ollen on myös pitkälti jokaisesta pelaajasta kiinni, arvostaako enemmän vanhaa vai nykyistä hahmonluontia.


Moninpelimuotojen kuninkaina johtavat edelleen eri kiintopisteiden omistukseen perustuva domination sekä puhtaaseen räiskintään keskittyvä Team deathmatch. Mukavasti kaikkiin muotoihin kuitenkin riittää pelaajia, jolloin esimerkiksi uudelleensyntymisen poistavan Search & destroyn tapainen, taktisuutta vaativa tiimipelaaminen onnistuu Ghostsissa ilman varttituntien peliaulassa odottelua.

Jo entuudestaan kattavaa moninpelikirjoa on saatu kasvatettua muutamalla uudella nimikkeellä, jotka keskittyvät lähinnä tarjoamaan vanhoja moninpelimuotoja pienillä muutoksilla. Esimerkiksi Cranked on perinteistä Team deathmatchia, joka on viety aiempaakin hektisempään suuntaan vaatimalla pelaajalta uusi tappo 30 sekunnin välein. Uudet tuttavuudet ovat pääosin mukavia sivunähtävyyksiä, joilla saa haettua lisäinnostusta ja vaihtelua vanhoihin peleihin.


Miellyttävästi Infinity Ward on kasvattanut myös moninpelikenttien kokoa. Laajuus ei ole kuitenkaan ainoa parannus, vaan kenttäsuunnittelu on parantunut myös yleiseltä tasoltaan joka suuntaan. Taistelukentät eivät tunnu niin yksitasoisilta kuin ennen, alueet ovat ilmavampia, eikä esimerkiksi selviä nurkkanuohotuspaikkoja ole enää niin paljoa, vaan uudenlaisen kenttäsuunnittelun vuoksi paikoilleen jämähtäneetkin joutuvat alati kurkkimaan oman selkänsä taakse.

Suurennettuja pelialueita kuitenkin ikävästi rampautetaan 12 pelaajan enimmäismäärällä. Ongelma ei ole aivan yhtä silmiinpistävä kuin massiivisiin taisteluihin keskittyvän Battlefield 4:n kohdalla, mutta on silti häiritsevää että molempien moninpeliräiskintäsarjojen suunnittelufilosofia suosii lens flareja sekä ruohon polygonimääriä suurempien pelaajamäärien kustannuksilla. Onnistunut tiimityö vaatisi vähintään kahdeksan, mielellään 12 pelaajan osapuolet, kuuden pelaajan joukoilla elämys jää aina vähän toispuoleiseksi.




Isommalla mittakaavalla uusia pelimuotoja on saatu mukaan kaksikin kappaletta. Squads tarjoaa sekä yksin- että moninpelattavaa niin verkossa kuin yhdellä koneella, tuoden eri pelimuotoja yhden nimikkeen alle. Lähtökohtaisena ideana on suunnitella kymmenen hahmon ryhmä, jolla käydään sotaa erilaisissa pelimuodoissa. Squadsin alle niputetaan niin botteja vastaan käydyt harjoitussodat kuin erilaiset co-op -henkiset mittelöt. Vastustajana voivat toimia niin ihmiset kuin tekoäly, mukaan saa myös omat kaverit. Laajan muokattavuuden sekä helpon lähestyttävyyden vuoksi squads tarjosi pehmeän laskun moninpeliin ja onnistuu esittelemään eri puolia moninpelistä turvallisessa ympäristössä.

Toinen pelimuotouutuus on kuuluisat zombiet korvaava Extinction. Extinctionissa lähdetään elävien kuolleiden tavoin tuntemattoman rajamaille ja kokeillaan, miten kummituspartioiden sissitaktiikat toimivat galaktista uhkaa vastaan. Alienit ovat hirviödesigniltaan fundamentaalisesti täysin erilaisia vastuksia, mikä tuo muutoksen taisteluihin, raikastaen pelin ilmapiiriä muutenkin kuin vain erilaisilla hahmoluokilla ja taidoilla. Vahvaa tiimityötä, selustan vahtimista sekä resurssien jakamista palkitseva Extinction jaksaa innostaa ja toimii mukavana vaihtoehtona jatkuvalle kurkkusalaattimiesten massatuholle. Ikävä kyllä hauskasta pelaamisesta huolimatta yhden mapin kierrätys alkaa hiljalleen hiertää.



Teknisesti Call of Duty: Ghosts on kaunista katseltavaa Playstation 3:llakin. Vaikka konsoleista on revitty irti kaikki mitä saadaan, jälki on pehmeästi soljuvaa eikä takkuamista juuri tule vastaan. Animaatiot ovat kauniisti purkitettuja eikä eeppisempiä Hollywood-fanfaareja monesta pelistä löydy. Moninpelissäkin hyvä ruudunpäivitysnopeus on varmistettu, joskin leikkaamalla ilkeästi pelaajamääristä. Vaikka CoD-sarja onkin aina suosinut moninpelissään pienemmän mittakaavan mittelöitä, 12 sotilaan pelaajamäärä on jo ahdistavan matala.

Call of Duty on myös aina ollut yksinpeleissä juoksuputkien ja moninpelissä pienemmän mittakaavan rähinöiden kuningas, joka on sisältänyt rautaista ammattitaitoa ja loppuun asti hiottua pelisuunnittelua suurilla resursseilla. Hiljalleen tuttu reaktiotestimäinen pelailu alkaa kuitenkin puuduttamaan ja ähky iskee aiempiakin osia aiemmin. Ehkä kyseessä on ajan hammas, joka nakertaa näytön ja tuolin välissä, mutta kummittelun, kahden pimeäoperaation ja kuuden maailmansotia kuvaavan kunnian kutsun jälkeen pelisarja alkaa olla hieman nähty.

Ghosts on ennen kaikkea tuttu ja turvallinen jatko Activisionin menestyneeseen räiskintäsarjaan, ja sen takia erittäin helppo suositeltava kevyempää ja helpommin lähestyttävää pelikokemusta hakeville.