Puuhapelin arvo testataan päättämällä ennakkoon mitä haluat tehdä. WWE 2K14 oli postissa, kun kehitin päässäni visuaalisia sisäpiirivitsejä sisältävän painimatsin, jossa ratkotaan V2.fi:n toimituksellinen kriisi. Katsotaan miten sain sen toteutettua. Pahoittelen heikkoa kuvanlaatua. Vaihtoehtoni olivat: tällainen video, tai viimevuotisen WWE-pelin arvostelun sanojen korvaaminen synonyymeilla.



(Lataustauot kohtausten välillä ovat pidempiä pelissä kuin videossa.)

WWE 2K14 on WWE '13, joten videosta tuli mitä oletin. Paketista ei löytynyt yhtäkään yllättävää mahdollisuutta: niin purkitetut animaatiot, vaatekappaleet kuin jo puuhastelun aikana puuduttaviksi käyvät biisitkin ovat kierrätystä. Vain sitä oudoksuin, etten saanut asennettua kuin yhden harjamaisen piikin painija Heinosen "Sonic the Hedgehog -asuun", joka täten jäi kesken. Muistan onnistuneeni vastaavassa paremmin jos en viime vuonna, niin joskus sarjan historian aikana. Sarja lisää, poistaa ja palauttaa takaisin pieniä juttuja, mistä on vaikea pysyä kärryillä.

Omien luomusten näkeminen liikkeesssä on aina hilpeää. Kylmä tikari viilsi sieluani seuraavana päivänä, kun pelasin netissä ja vastustajat alkoivat erään toisen hahmoni nähtyään höpistä, että miksi tuolla on stringit ja että se on homo ja hakataan se ja muuta. En tuntenut mitään! Epäilin kykyäni tunteisiin. Perinteisesti haen juuri kuvaillun kaltaisia reaktiota ja sitten nauran itseni hengiltä, mutta elämys on niin sataprosenttisesti läpi koluttu, että seurakin haisi uusinnalta.



WWE 2K14 on sikahuono peli. Tämän tiesimme. Olen mättänyt sarjaa yli sata tuntia, joten tiedän turhien asioiden tekemisen kuten kehäntolpalta hyppäämisen ja luovutusliikkeen hakemisen voivan olla hauskaa leikkiä varsinkin kun nöyryytät ihmistä. Lopulta iskee fiilis, että egoa voisi paisutella nopeamman pelin parissa.

Alkeet. Valittuasi tai tehtyäsi minkä painijan tahansa rämpytät ja vemppaat mitä vaan kunhan se löytyy ohjaimesta. Painijasi tekee hitaita ja näppärän näköisiä hyökkäyksiä. Asenteesi on "jee", kunnes et pääse pelaamaan, koska vastustaja vääntää sinua. Nyt kiinnität huomiota kehoitukseen painaa vastaliikenappia.

Toisen asteen opinnot. Jos pääset voitolle, jatka rämpyttämistä. Kurittaminen saattaa vaikuttaa päämäärättömältä, mutta viimeistään kun vastus ei nouse, paina selätysnappia. Köniin saadessasi keskityt vastaliikkeeseen. Pian opit tuntemaan pelin logiikan ja ennakoimaan missä kohdin minkäkinlaista kokoillan animaatioelokuvaa vastaliikekehoitus ruudulla vilahtaa.

Luin Wikipediasta, että tämänvuotinen peli on on viimevuotista nopeampi ja sujuvampi. Jos se on sama asia, että tunsin itseni hitusen kankeammaksi, niin väite pitää paikkansa.

Kun unisena mokasin vastaliikkeet, nettivastustaja leipoi pitkään. Aloitin rämpyttämisen. Oho, leipuri vaihtui. Street Fighterin kaltaisissa oikeissa peleissä surkimus saattaa yhtäkkiä keksiä liikkeen, johon mestari ei osaa reagoida: se näyttää ja tuntuu epäreilulta, kun yhtäkkiä alkanut kahdenkymmenen tulipallon putki ratkaisee koko matsin. WWE-matsit näyttävät usein siltä, kuin pelaajat tietäisivät tarkalleen mitä he ovat tekemässä, vaikka toinen rämpyttäisi silmät kiinni ja toinen silmiä räpäyttämättä yrittäisi painaa yhtä nappia oikeaan aikaan.

Siksi tyrmäävien mielipiteiden esittäminen on turvallista. Kriitikkoa taitavampi huippupelaaja valitsee pelin, jossa hänen urheilusuorituksen veroiset ihmetekonsa näyttävät siltä mitä ne ovat, tai sitten hän on sen verran pimeä, ettei hän ole pätevä kritisoimaan kriitikoita. Kyseessä on oiva lelu. Painifani tahtoo tällaisen kerran konsolisukupolvessa.



Kolmaskymmenes Wrestlemania järjestetään keväällä. Tapahtuman historia on yksinkärsimystilan teema. Ikonisia matseja ja kokonaisuuksia kuten Undertakerin keskeytymätön voittoputki käydään läpi. Lyhyiden videopätkien luoma ajankuva on herkullinen. On hilpeää ajatella, että joskus se on pitänyt erikseen sanoa, ettei pellepaini ole todellista, kun vanha kunnon Hulk Hogan ylinäyttelee naurettavammin kuin alle kouluikäisiä paimentava tarhan täti. Olisin kernaasti katsonut täyspitkän dokumentin.

Fiilistely auttaa sietämään puzzlemaista reaktiotestipotaskaa. Vastustajaa on pehmennettävä kuten aina ja lisäksi on täytettävä vaatimuksia, jotta matsi etenee historiallisella tavalla. Sitä luulisi, että on helppoa kiivetä häkistä, kun vastustajan päätä on taottu lattiaan kymmenen minuuttia, mutta kiipeily on reaktiotesti ja vastustaja tulee nykimään jalasta jos painat väärin. Tavallaan se on oikea valinta, että yksinpeli on tekemällä tehty muistihaaste, sillä ei haastavuus voi senkään varaan rakentua, että tekoäly onnistuu vastaliikkeissä yliluonnollisesti. Nihkeän, simulaatiomaisen, rekka-autolla peruuttamiselta tuntuvan mutta ymmärrettävän haasteen klaaraaminen on tyydyttävää niin kauan kuin haluat edetä.



Latasin netistä fanien askartelemia Marvelin supersankareita ja pistin pystyyn kuuden miehen tikasmatsin. Heh. Laskelmieni mukaan tämä oli kolmas asia josta aidosti nautin tänä vuonna.

Käyttäjien tarinoissa itsensä kumoon pierevä Hulk Hogan pakotetaan paskomaan housuunsa ja John Cena paljastuu neitihomoksi, jota kaikki pieksevät kuin vierasta sikaa. Törmäsin asialliseenkin, pelin mahdollisuudet tuntevan tekijän yritykseen luoda tarina, jossa tavoitellaan mestaruusvyötä.

Olen toivonut, että tekijät heräisivät ja tuplaisivat asiat, joita voi omiin tarinoihin liittää. Videoiden jakamisen pitäisi onnistua helposti uuden sukupolven konsoleilla, joten siinäpä on timanttinen tilaisuus luoda astetta rikkaampi ja toivottavasti muita firmoja inspiroiva peli, jossa tyhmäkin osaa luoda vapaamuotoisia machinima-tyyppisiä videoita ja jakaa ne napin painalluksella maailmalle. Painotan sanaa tyhmä. Hauskaa on juuri se, että sisältö tulee puolivalmiina, mutta pääset vähän leikkimään.