Saksalaisen Daedalic Entertainmentin Goodbye Deponia päättää dystooppiseen Deponia-maailmaan sijoittuvan seikkailutrilogian, joka ammentaa Lucasartsin ja kumppaneiden hiirikliksutteluperinteestä aina graafista yleisilmettä myöten. Deponioita on kehuttu persoonallisiksi ja hauskoiksi, mutta jatko-osien kirous on painanut alleen nimekkäämpiäkin sarjoja. Goodbye Deponian tapauksessa maaliviivalle päästään yskien, mutta sentään ilman ylenpalttisia varikkokäyntejä.




Kaikki mahdollinen pelin antisankarin Rufuksen elämässä tuntuu menevän jälleen pieleen: paha sotilasvoima Organon uhkaa likvidoida rojuplaneetta Deponian, yksi jos toinen kaveri kärsii masennuksesta ja Goal-tyttöystävä katoilee jatkuvasti ojasta allikkoon. Jollain mystisellä keinolla Rufuksen pitäisi selvitä koko roskasta sankarin paperein, mutta tämän ajattelematon ja itsekäs luonto pistää kapuloita rattaisiin tuon tuosta.


Goodbye Deponia ei suoranaisesti vaadi aiempien osien tuntemusta, mutta tunnelma on alussa kieltämättä vähän hakusessa. Hahmoista sekä pelin maailmasta pääsee onneksi vikkelästi jyvälle, minkä myötä Deponia aukeaa kaikessa hysteerisyydessään: mikään ei ole mahdotonta tai liian omituista tämän planeetan asukeille, jotka viettävät aikansa absurdin ja painajaismaisen rappion välimaastossa. Siinä missä pelin juoni avautuu hitaasti ja vaatii useamman tunnin lähteäkseen käyntiin, hurmaa itse maailma heti.




Pelattavuus on sokkona tuttua kaikille kliksutteluseikkailunsa pelanneille: turhaa kikkailua ei ole, vaan esineitä voi pyöritellä ainoastaan katsomalla, nostamalla ja yhdistämällä. Keskinäppäimestä saa kerralla auki kentällä manipuloivat elementit, mikä on lähes elinehto kakofonisen 2D-grafiikan keskellä. Suurin osa puzzleista liittyy loogisiin tavaranraijausketjuihin, joissa jantteri X tarvitsee hilavitkuttimen Y ennen kuin tarina voi jälleen jatkua, mutta mukaan on eksynyt myös muutama siirtelypähkinä ja erikoisarvoitus. Näistä jälkimmäisessä peli opastaa yleensä kädestä pitäen oikean toimintatavan, joten hankalaksi pelimekaniikkaa ei voi kutsua.

Lisämausteena viimeisessä Deponiassa on kolmen klooni-Rufuksen samanaikainen kontrollointi, mikä mahdollistaa monipuolisempia puzzleja. Ratkaisu on sekä hyvä että huono: pelin oman rakenteen kannalta se tuo kaivattua vaihtelua, mutta toisaalta saa automaattisesti vertaamaan Goodbye Deponiaa ikiklassikko Day of the Tentacleen, jolle Rufuksen sähläily ei mitenkään vedä vertoja. Pahimmillaan kolmiottelu korostaa myös pelin turhauttavinta puolta, eli ylenpalttista toistoa. Suuri osa ajasta kuluu turhauttavasti ruutujen välillä juoksenteluun, mikä pidentää pelin kestoa täysin keinotekoisesti.


Goodbye Deponiasta haluaisikin oikeastaan pitää enemmän kuin mihin sillä viime kädessä riittää rahkeita. Huumori ei osu maalitauluun kuin toisinaan, mutta pelin maailma on silti tarpeeksi kiehtova pitämään mielenkiintoa yllä. Mielikuvituksettomammat osiot antaa anteeksi hetkinä, joina peli on aidosti omaperäinen ja persoonallinen, mutta turhanpäiväinen ympäriinsä pyöriminen madaltaa väistämättä loppuarvosanaa.