Ensimmäisen Inazuma Eleven -pelin ilmestyessä naureskelin aikani jalkapallo-rpg:n konseptille. Pilkka osui omaan nilkkaan, kun hurahdinkin tuntikausiksi juoksuttamaan esiteini-ikäisiä futissankareita DS:n ruudulla. Parin vuoden sisällä pelisarjasta pukkaa ilmoille kuitenkin jo kolmatta osaa, mikä saa hieman varuilleen: Level-5 on tunnettu teknisesti laadukkaista DS-peleistään (mm. Professor Layton -sarja), mutta bulkkijatko-osa on aina bulkkijatko-osa. Kantaako alkuperäisen Inazuman taika siis enää kolmannelle kierrokselle DS:n puolella?



Inazuma Eleven -pelit perustustuvat aika yksinkertaiselle kaavalle. Roolipeleistä on apinoitu kestävyys- ja erikoispisteet, joiden avulla pelaajat ottavat reaaliaikaisissa jalkapallomatseissa toisistaan mittaa. Vaikka ottelut näennäisesti noudattavat tosimaailman futista, on päälle nakattu kasa fantasiaa erilaisten spesiaaliliikkeiden muodossa. Ylimääräistä “taktista” ulottuvuutta on lisätty mm. elementaalikyvyillä ja yhteishyökkäyksillä, mutta käytännössä matsien kivijalkana on staminan tarkkailu sekä pelikentän holtiton sohiminen styluksella.

Tarinallisesti Inazuma Eleven kertoo edelleen Markista, intohimoisesta maalivahdista, jonka elämään ei nappisten ja hikinauhojen lisäksi juuri muuta mahdu. Aiempien seikkailujensa aikana Mark on onneksi kerännyt ympärilleen lössin muita esipuberteettisia atleetteja, joiden joukosta tällä kertaa seulotaan kansainväliseen jalkapalloturnaukseen harvat ja valitut. Häviö ei ole optio eikä kunnia kyseenalaistettavissa, joten luvassa on animesta tuttua tunteenpaloa urheilun kauneudesta ja periksiantamattomuuden välttämättömyydestä.



Uudistuksia Inazuman kolmanteen tulemiseen on lisätty niukasti. Jopa ensimmäisestä pelistä tuttu täsmäkaavani perusmatsien (4v4) läpäisyyn toimi kuin rasvattu, joten tekoälyllä ei vieläkään juhlita. Osa tärkeämmistä matseista on lisäksi etukäteisskriptattu, jotta toiminta olisi mahdollisimman piirrossarjamaista. Ratkaisu on kaksijakoinen: toisaalta se lisää tunnelmaa, toisaalta aiheuttaa deus ex machina -tyylisillä käänteillään ärsytystä, sillä aitoa strategista jännitettä eivät yllärimaalitkaan onnistu matseihin luomaan.

Kolmas Inazuma on myös tarinaltaan suoraa jatkoa kahdelle edelliselle pelille. Pelaajan niskaan kaadetaankin heti ensihetkistä lähtien kauhakuormallinen hahmoja, joiden taustoja ei juuri tyydytä uudelleen kertailemaan. Vaikka oleellisimmat kuviot pystyy toki päättelemään lukion lyhyelläkin matikalla, osoittautuu aiempien draamojen jälkipuinti hieman vaivaannuttavaksi. Tarinallista kaarta nimittäin syö jatkuva “...Pitäiskö tän tyypin nyt olla jotenkin tosi spesiaali? Kyllä? Ei?” -arvailu, jos aiempia pelejä on jäänyt välistä.



Mutta eihän tänne tultu shaibaa jauhamaan, vaan palloa pelaamaan! Ja siitä Inazumassa on todellakin kyse, niin hyvässä kuin pahassa. Isompien matsien, pienempien matsien ja satunnaismatsien välissä juostaan kylillä rekrytoimassa uusia pelaajia. Suurin osa pelillisestä annista perustuukin oikeastaan tähän pääkallonmetsästykseen, jossa seuraavan sosiaalilinkin takana voi piileskellä uusi Maradona. Sinänsä koko setti on toisaalta yhdentekevää, sillä matsit voittaa ilman turhaa hikoilua peruspelaajillakin. Jalkapallo-pokemoniin on kuitenkin panostettu, ja aikaa pelaajien etsimiseen saa kyllä kulutettua monta kertaa itse tarinan verran.

Itse 3D-lisä on pelissä nimellinen. Kun Inazuma Eleven 3 julkaistiin vielä kahtena erillisversiona (Bomb Blast ja Lightning Bolt), leijuu ilmassa vieno rahastuksen maku. Teknisesti peli on toki Level-5:n täsmälaatua sekä tarjoaa rahalle varmasti vastinetta, mutta sen yksilölliset ansiot jäävät kyseenalaisiksi jatko-osan muodossa. Jos jalkapallo herättää kuitenkin vahvaa tutinaa reisissä tai urheilijakorttien pakonomainen keräily tuntuu kiehtovalta ajatukselta, voi sitä huomattavasti huonompiinkin peleihin 3DS:llä tarttua.