Aiemmin Capcomin itsensä kehittämä Lost Planet -sarja siirtyi kolmannen osansa myötä Spark Unlimitedille – studiolle, joka ei ole varsinaisesti vakuuttanut aiemmilla peleillään. Kolmososa sijoittuu ajallisesti ennen ensimmäisen Lost Planetin tapahtumia, ja jäisen E.D.N. III -planeetan kolonisaatio on juuri alkanut. Tavoitteena on muokata alueesta asumiskelpoinen ihmiskunnalle, joka on luonnollisesti ehtinyt saattaa oman planeettansa tuhon partaalle. Mukaan apuun on värvätty Jim Peyton, pelin protagonisti, joka saapuu paikalle kera jättimäisen robottipukunsa.




E.D.N. III ei ole mikään helppo planeetta kesyttää. Sen lisäksi että siellä vallitsevat ankarat sääolosuhteet, on se täynnä vihamielisiä akrideja. Näitä olentoja on jos jonkin näköistä ja kokoista, mutta kaikille on pari asiaa yhteistä: kaikki säntäävät raivolla jokaisen näkemänsä ihmisen (ja toisinaan toistensa) kimppuun, ja kaikki sisältävät planeetan kallisarvoisinta ainetta, punaisena hehkuvaa lämpöenergiaa. Energiaa kannattaa kerätä, sillä se kelpaa tukikohdassa valuuttana, jolla voi ostaa uusia aseita tai päivittää olemassa olevia varusteita.

Peli pureutuu pelisarjan taustoihin, ja tarinaa muistelee Peyton itse, vanhana miehenä kivikasan alle luhistuneena. On alusta asti selvää, että kerronnassa on pyritty vetoamaan tunteisiin. Jim Peytonin inhimillisyyttä vahvistetaan korostamalla taakse jääneen perheen tärkeyttä. Jos jossain määrin päähahmoon onnistutaankin puhaltamaan henkeä, jäävät pelin muut hahmot yrityksistä huolimatta melko yhdentekeviksi. Dialogi on monin paikoin kömpelöä, eikä kerronta muutenkaan oikein toimi, vaikka taustalla ihan kertomisen arvoinen tarina onkin. Alun lupaava asetelma ei vain koskaan tavoita potentiaaliaan.




Jos nyt ei aina loistotarinaa toimintapeliin tarvitsisikaan, tuntuvat pelin toiminnallisetkin osuudet suurelta osin tylsiltä. Vastaan tulee laumoittain pieniä akrideja, joista ei tunnu olevan juuri mitään vastusta, vaikka pelaisi vähän heikomminkin. Haastetta tuovat isommat olennot, mutta usein vain ensimmäisellä kerralla, sillä kun tekniikan vaikkapa jättiläisravun tappamiseen oppii, ovat nekin jatkossa enemmän rutiinia. Ja koska siinä vaiheessa ne vaativat lähinnä aikaa eivätkä hirveästi taitoa, alkaa niiden vastaantulo parin ensimmäisen kerran jälkeen lähinnä ärsyttää. Varsinaiset isommat pomovastukset tarjoavat sentään hetken aidosti haasteellisempaa huvia, mutta jättimäisiä akrideja tuli vastaan harmillisen vähän. Välillä peliin on yritetty saada selviytymiskauhun tuntua, mutta ei kyllä pelottanut pätkääkään.

Eniten ehkä harmitti taisteluiden tylsyys silloin, kun robottipuku oli käytössä. Kyseessä ei ole taistelurobotti, vaan insinöörin työkalu, joten aseiden sijaan siitä löytyy esimerkiksi poraa ja hitsauskonetta. Näppäriä aseita ovat nekin, mutta sen sijaan, että taistelussa voisi heilutella niitä vapaasti ja tuntea ison koneen voiman, kerrotaan ruudussa koska mitäkin nappia tulee painaa. Käytännössä robotilla taistelu on lähinnä yksinkertaista ja tylsää QTE-peliä.




Jäisen planeetan maisemat näyttävät toisinaan ihan hienoilta, mutta iso osa grafiikasta ja efekteistä ei ole sitä tasoa, mihin tämän vuoden peleissä on tottunut näkemään. Räikeimmin epätasaisuudet tulevat esille toisinaan silloin, kun muita hahmoja on rinnakkain päähahmon kanssa – Peytonin puvussa on huomattavasti enemmän yksityiskohtia, jopa niin että ero näyttää koomiselta. Graafisia puutteita esiintyy muutenkin, vaikkapa varjojen animoinnissa – silloinkin kun ne eivät jostain syystä hypi muutaman metrin päässä hahmosta.

Jotenkin tuntuu, että resurssit ovat loppuneet pelinteossa kesken. Vastaan tuli useita bugeja, pari jumittumista, ja erityisesti jatkuvasti rikkinäinen navigaatiojärjestelmä ärsytti. Kartta meni välillä sekaisin ja näytti että Jim olisi kävellyt huoneiden seinien ulkopuolella. Kartta katoaa ilmeisesti toisinaan kun Jim kulkee signaalin kantaman ulkopuolella, mutta aika usein se tuntui katoavan näkyvistä täysin ilman syytä. Samaa tapahtui tehtävien opasteille, ja toisinaan ne osoittivat yksinkertaisesti väärään paikkaan.




Yksinpelattavan tarinamoodin lisäksi peli tarjoaa maksimissaan kymmenen hengen verkkomoninpelin. Moninpelissä on deathmatchin lisäksi kilpailua lämpöenergian keruusta ja tehtävien tekemisestä, mutta mielenkiintoisin moodi on “akrid survival”, jossa tiimi taistelee ensin tahollaan akridien hyökkäyksiä torjuen, jonka jälkeen siirrytään jaetulle alueelle, jossa kilpaillaan toista tiimiä vastaan. Tämä yhdistelmä toimii yllättävän hyvin. Porukkaa moninpelimatseihin ei vain aina tahtonut löytyä; liekö kyse pelaajien puutteesta vai ongelmista matchmakingissä. Kokemuspisteitä ei kerry, vaan moninpelissäkin kerätään resursseja, joilla puolestaan voi ostaa uusia varusteita ja ominaisuuksia. Moninpeli on ihan hyvä kokonaisuus, ja yksi pelin toimivimpia osia, mutten ainakaan itse uskoisi viihtyväni sen parissa määräänsä pidempään.



Peli ei oikein loista millään osa-alueella. Toisaalta mikään heikkous ei tee pelistä täysin kelvotonta, sillä kaikista vioistaan huolimatta se onnistui muodostamaan kokonaisuuden, jonka parissa viihdyin ihan hyvin alusta loppuun. Toisinaan peli näyttää sen puolen, mitä se olisi voinut olla – kun peli näyttää upealta, kun pätkä dialogia saa naurahtamaan ääneen, kun hetken nautin toimintakohtauksista... Ehkä jos pelissä olisi tehty vähän paremmin, no, suunnilleen kaikki, tästä olisi kehittynyt peli, joka olisi kääntänyt Sparkinkin maineen. Potentiaalia olisi ollut.