Ensisilmäyksellä Namcon Tales of -sarjan kolmastoista osa ei juuri herätä suuria odotuksia. Kansilehden hahmoesittelyjä lukiessa tuntee teleporttautuvansa vuoteen 2002, ja ensimmäisen parin tunnin aikana viholliset lakoavat nöyrästi jalkoihin X:ää sokeasti hakkaamalla. Kun päälle heitetään vielä kyseenalainen ääninäyttely, hiipii mieleen paljon kysymyksiä: eikö tää nyt oo nähty jo ennenkin? Onko mun ihan pakko pelata tätä 60 tuntia? Ja miks toi tyttö puhuu sen hiuksille?




Vaikka osassa kysymyksistä on perää pelin loppuhetkiin asti, paljastuu Tales of Xilliasta kuitenkin kärsivällisellä hinkkauksella pian muitakin puolia. Itse taistelusysteemi osoittautuu näistä oleellisimmaksi, sillä useamman hahmon liityttyä kelkkaan pääsee sen hektinen dynaamisuus kunnolla oikeuksiinsa. Reaaliaikaisuuteen, etukäteiskomentoihin sekä lennossa tapahtuviin vaihtoihin pohjautuva systeemi on keskimääräistä toimivampi yhdistelmä tekoälyä ja mikromanagerointia. Hahmojen kyvyillä on jokaisella oma tärppinsä, ja niiden monipuolinen jonglööraus palkitsee pelaajan toinen toistaan näyttävimmillä linkkihyökkäyksillä.

Kolikon toinen kääntöpuoli on toisaalta pelin vaikeustaso. Jotta taistelusysteemistä saa revittyä kaiken irti, myös haastavuus tulee kääntää kerrasta normaalia korkeammalle. Koska hahmojen kykyjen ja attribuuttien kustomointiin voi käyttää niin paljon aikaa ja energiaa, tuntuvat ne alemmilla vaikeustasoilla lähes haaskaukselta. Haastetta riivaa toisaalta myös lievä epätasaisuus: peruspomot vuolee hengiltä ilman konkreettista kuolemanvaaraa, kun taas harvoissa, mutta sitäkin armottomammissa 1v1 -taisteluissa joutuu aidosti pohtimaan strategiaa ja ajoittamaan torjuntoja. Kömpelömpienkin on siis omaksuttava edes muutamien kombojen selkärangasta naputtelu, mutta onneksi äkkikuolemasta voi ottaa taistelun samantien uusiksi.


Jos pelkkään taistelusysteemin viilaamiseen saa upotettua aikaa, kuvaa tämä myös Xillian muuta yleislinjaa: tekemistä on paljon. Sivutehtävät, aarteidenmetsästys, kauppojen sponsorointi, hahmojen pukeminen hassuihin hattuihin... juonta kuljetetaan pakollisten välivideoiden lisäksi skipattavilla kohtauksilla, ja osaa tarinasta ei näe koskaan nuohoamatta jokaista nurkkaa ja ovenrakoa. Jokainen pelikerta on myös valittuun päähahmoon sidottu: sankarit Milla ja Jude viettävät aikaa yhdessä ja erikseen, mikä luo tarinankerrontaan kiitettävää uudelleenpeluuarvoa.



Siitä johtuen onkin harmi, että itse tarina ei ole juuri mistään kotoisin. Käsittämättömän tönkkö hahmoanimointi vain alleviivaa sitä karua tosiseikkaa, ettei pelaajaa puolet ajasta vähempää kiinnosta minkä nimissä tässä nyt juostaan ympäri maita ja mantuja pahiksia listimässä. Kaikki jipot on käytetty jo sata kertaa aiemmin: on kilpailevia valtioita, on moraalikäsitykseltään monitulkintaisia jumalia, on mystisiä toisia maailmoja sekä kaiken tämän keskuudessa hahmoja, jotka oppivat niin ystävyyden merkityksen kuin puukottamaan toisiaan selkään. Vaikka 3D-hahmot elehtivät ja ilmeilevät parhaansa mukaan, leimaa kaikkea vääjäämätön puisevuus ja yhdentekevyys.


Tämä on sääli, sillä lähtökohdat itsessään osoittautuvat pelin alkupuolella keskimääräistä epätavanomaisemmaksi: ihmisten tapoja ymmärtämätön jumaluusolento Milla on poikkeuksellinen ei-feminiininen mutta myös ei-maskuliininen naishahmo, jonka rinnalla 15-vuotias Jude täyttää perinteisesti feminiiniseksi mielletyn roolin tätä ihailevana, idealistisena poikana. Vaikka itse tarina sittemmin juurtuu stereotyyppisempiin uomiin, ei sitä joka päivä näe japanilaisessa tarinankerronnassa hahmoja, jotka huomauttavat esimerkiksi käsialan tyttömäisyyden morkkauksen olevan seksististä. Koomista, tiedostavaa vai yhdentekevää? Mene ja tiedä, mutta huomionarvoista kenties silti.

Tales of Xillia on kaiken kaikkiaan arkkityyppi japanilaisten konsoliroolipelien tasosta vuonna 2013: pelattavuus ei välttämättä häikäise täydellisellä innovatiivisuudella, mutta on tarpeeksi kunnianhimoinen luodakseen aidosti hauskoja taisteluja ja nopeatempoista toimintaa. Juoni sen sijaan on jumahtanut jonnekin vuosien taakse aikaan, jona hyvän ja pahan taistelu itsessään riitti kertomisen arvoiseksi tarinaksi. Kokonaisuus toimii, mutta pääasiassa taistelusysteemin vuoksi – vaikka toisen päähenkilönäkökulman luulisi riittävän porkkanaksi uudelleenpeluukerralle, itse tuskin vaivaudun selvittämään mitä maatamullistavia juonipaljastuksia Juden reitti kenties tuo mukanaan. Sitä paitsi, se tärkein selvisi jo: tyttö puhuu hiuksille, koska hiukset vastaavat.