Kun kävin noin vuosi sitten tutustumassa ensimmäisen kerran Wii U -konsoliin, jäi mieleeni Nintendon peruslaatutuotteiden lisäksi kaksi peliä: Rayman Legends ja The Wonderful 101, joka vielä silloin tunnettiin nimellä Project P-100. Lyhyehkön demon testauksesta jäi mieleen mukavat Viewtiful Joe -vibat, värikkyys, huumori, jännä idea ison joukkion ohjastamisesta ja ihan pätevä mätkintätoiminta. Melkein samoilla sanoilla voisin taputella tämänkin arvion kokoon, mutta hieman pitää tarkentaa.


Maailmaa puolustamassa avaruusolentojen hyökkäykseltä on eri kaupungeista valittuja kansalaisia, joita kutsutaan yhteisnimellä The Wonderful 100 - se yksi päälle on nimittäin pelaaja itse. Yksin ei kuitenkaan tarvitse koskaan maailmaa puolustaa, sillä joukkuepeli on se idea, millä TW101:ssä edetään. Se on tavallaan reaaliaikatoimintastrategiamätkintä, kun mukana oleva ryhmä muodostaa milloin aseen, milloin suojan ja milloin vaikka sillan, jotta etenemään päästään ja vihollisista tehdään selvää.



Ongelmia tuleekin sitten siitä, miten joukkoa ohjastetaan. Vikkelästi liikkuvan päähahmon liikuttamisessa ei ole ongelmia, mutta aina kun tarvitaan koko joukkion erikoisliikkeitä, täytyy ne piirtää kosketusnäytölle erilaisin kuvioin. Varsinkin pelin allkupuolella systeemiin vielä totutellessa se tuntuu välillä uskomattoman turhauttavalta. Kun muutaman tunnin on pelannut ja tarvittavat kuviot ovat iskostuneet takaraivoon, touhu tuntuu enää ärsyttävän nahkealta. Pelimittarin lähestyessä kymmentä tuntia jäljelle jää fiilis siitä, että voisi tämä toimia paremminkin.


Siitä voidaan syyttää osittain pelisuunnittelua, osittain peliohjainta. Loikkaaminen Wonderful 101:n maailmaan ei ole millään mittakaavalla pehmeä lasku, vaan asioita opitaan muun melskeen seassa, eikä niitä välttämättä edes huomaa, saati seuraavana päivänä muista. Kun pelissä pääsee pidemmälle ja vaikeusaste kasvaa entisestään, alkavat peli-idean rajoitukset tulla vastaan. Alati tiukemmassa ja tarkemmassa tahdissa pitäisi piirrellä komentokuvioita ruudulle, mutta joko teknologiasta tai perunasormistani johtuen keskimäärin joka viides niistä ei onnistukaan. Ärsh. Ja kamerakulmakin haahuilee taas jossain.

Asiaa ei helpota että muutenkin meno ruudulla on kaoottista ja sinne tänne sinkoilevaa. Vilske on kyllä paikoitellen riemastuttavan hullunkurista ja mukaansatempaavaa, mutta valitettavasti ei toiminnallisesti kovin pitkään viihdyttävää. Välillä tempoa hidastetaan pulmien ja pomotaisteluiden ajaksi ja niistä varsinkin jälkimmäiset saavat jälleen uskomaan pelin potentiaaliin. Eeppiset taistot rauhoittavat palettia ja osoittavat, että pelistudiolla on syöty muutakin kuin sieniä ja sokeria energiajuomalla alas huuhdottuna.




Keskitytään nyt sitten positiiviseen: värikkyyden ja riemastuttavan hullunkurisuuden jo mainitsinkin. Visuaalisen puolen lisäksi rätväkkä meno heijastuu myös äänimaailmaan ja audiovisuaalisena elämyksenä The Wonderful 101 tuo hymyn huulille. Tarina on myös niin pullollaan omalaatuista huumoria ja japanilaista sekopäisyyttä, että väkisinkin jaksaa pelata hieman eteenpäin, jotta näkisi mitä ihmettä seuraavassa kohtauksessa tapahtuu. Platinumille on annettu huikean vapaat kädet, eikä kaikkea ole mietitty siltä kantilta, että mistä niin sanottu ‘suuri yleisö’ pitää.

Työni arvostelijana on pukea kokemukseni sanoiksi ja täytyy myöntää, että olin lopulta pettynyt siihen, mitä The Wonderful 101:n sisuksista kuoriutui. Ideoita on piisannut, genreä hieman uudistettu, väriä ja ränttätänttää riittää, mutta kokonaisuudesta ei ole saatu nautinnollisen sujuvaa. Kun tiukat taistelut yhdistetään lepsuihin kontrolleihin ja hyvä huumori töksähtelevään tarinankerrontaan, heijastuu pelaajan otsakurtuista ärtymys riemun sijaan. Se täytyy tosin sanoa, että pelin huikean ylilyöty loppuhuipennus lisäsi pistesaldoa jonkun verran. Todennäköisesti moni ei jaksa sinne asti.