Pelottava terroristijärjestö kylvää kauhua ympäri Amerikkaa, presidentti on pulassa, mutta ei hätää, sillä erittäin salaiset agentit pelastavat maailman. Siinäpä Splinter Cell: Blacklistin juoni tiivistettynä – sori vaan jos spoilasin! En ole koskaan kokenut kuuluvani Tom Clancyn sotatarinoiden suoranaiseen kohderyhmään, mutta eipä tuo pelikokemuksiani ole isommin haitannut. Herran kirjallisuus on jäänyt meikäläisen osalta kirjakaupan hyllyyn, mutta sen sijaan Clancyn nimeä kantavia pelejä on tullut vuosien mittaan käytyä läpi useampia. Yhteisenä tekijänä kaikille näille peleille on ollut mielestäni se, että tarina on ollut jokseenkin yhdentekevä ja yllätyksetön.


Pelien verrattaen korkeat laatuvaatimukset ovat kuitenkin taanneet vähintäänkin keskitasoa paremman pelikokemuksen. Tätäkään sääntöä Blacklist ei riko. Sam Fisherin ties kuinka mones seikkailu tarjoaa jälleen pelaajalle kosolti laatuviihdettä, mutta tarinana se ei rapsuttele aivokuoren syvempiä sopukoita, eikä se haittaa. Rambokin on ihan viihdyttävä leffa.



Sarjan edellisestä osasta jäi päälimmäisenä mieleen liian rajulla kädellä tehty pelattavuuden yksinkertaistaminen. Paljon en arvostelemastani pelistä enää muista, mutta sen verran ainakin, että kentät olivat perin ahtaasti rajattuja ja toiminta kaikkiaan paljon suoraviivaisempaa, kuin mitä olisin toivonut. Tämäkään ei kuitenkaan täysin pilannut pelikokemustani, koska kokonaisuutena Conviction oli kuitenkin laatupeli, vaikkei korkeimpaan AAA-kastiin mielestäni kuulunutkaan.


Blacklististä välittyy kertaluokkaa mahtipontisempi fiilis. Jo alkupään tehtävistä käy ilmi, että mahdollisia kulkureittejä on selvästi enemmän kuin ennen. Sitä myötä kenttiin jää myös tutkittavaa toisellekin kierrokselle, jos vain malttaa olla tutkimatta jokaista soppea ensimmäisellä kierroksella.

Suoraan Mass Effecteistä lainattu lentävä tukikohta, jossa Fisherin Samppa voi hengailla työtoverien kanssa tehtävien väliajoilla, tuo peliin hyvää henkeä. Lentokoneen ominaisuuksia voi päivitellä, kuten myös omia varusteitaan. Varustelu maksaa valuuttaa, jota ei kasva puissa. Kyhnyä heruu tehtäviä suorittamalla, mutta se ei riitä missään vaiheessa kaikkeen tarjolla olevaan. Pelaajan on tehtävä valintoja sen mukaan, millaisella pelityylillä tehtäviä mielii suorittaa. Varjoissa hiippaileva aave-agentti tarvitsee tietysti äänettömät balettitossut, jotka puolestaan eivät tarjoa juurikaan turvaa sille, jonka mielestä väkivalta ratkaisee isommankin kansakunnan ongelmat.


Tarjolla on myös useita teknisiä apuvälineitä, kuten erilaisia pimeäkiikareita ynnä muita. Osa lisävehkeistä tuntuu ehkä hiukan turhaltakin, mutta pakkohan näitä ei ole käyttää. Esimerkiksi maamiinat erottaa ilman erillisiä kakkuloitakin, ne kun pitävät käyttäjäystävällisesti piipittävää ääntäkin.



Lisävaluuttaa voi ansaita suorittamalla juoneen liittyvien tehtävien ohella sivuduuneja eri puolilla maailmaa. Kaikkiaan Splinter Cell: Blacklistissä on aika mukavasti tekemistä useampaankin läpipeluuseen. Jos vaikkapa haluaa läpäistä jokaisen tehtävän räiskien, ninjaillen tai kokonaan väkivallatta, riittää siinä tekemistä varsin moneksi ehtooksi. Sivutehtäviä voi suorittaa myös kaverin kanssa verkon välityksellä tai samalla konsolilla jaetulla ruudulla, mikä on tietysti hyvässä seurassa vallan erinomaista viihdettä. Suuresta määrästä huolimatta sivutehtävienkin laatutaso on varsin hyvä, vaikka erityisen monimutkaisista tehtävänannoista ei olekaan kyse. Useimmiten tarkoituksena on vain tyhjentää vihollisen tukikohta pahiksista.


Koska pelaajalla on suurimman osan ajasta aiempaa enemmän tilaa liikkua, on hiippailu myös paljon mielekkäämpää. Heti pelin alussa vaikeusaste kannattaakin säätää riittävän korkealle, jotta kiinnijäämisen pelko olisi todellisempi. Parhaimmillaan peli tuntuu olevan silloin, kun kukaan ei huomaa pelaajaa. Käryn käydessä Fisherillä koittaa kuumat paikat, sillä jokainen vihollinen tietää varsin tarkkaan olinpaikan. Toki pahiksilta voi onnistua välillä piiloutumaankin, mutta monesti paljastumisen tapahtuessa paikalle rynnii joukko vahvistuksia, mikä tietysti vaikeuttaa tehtävän suorittamista entisestään. Silloin paluu edelliselle tarkistuspisteelle alkaa kummasti kiehtoa.

Viholliset edustavat varsin perinteisiä pahisjärjestön kätyreitä. Ne juttelevat toki keskenään niitä näitä, mutta ovat kaikkiaan varsin persoonattomia ja useimmiten helppoja listittäviä. Joukkoon on ujutettu myös raskaammin varusteltuja kommandoja, joiden poistaminen kartalta vaatii selvästi enemmän ajatustyötä. Mainio nyrkkisääntö hengissä selviämiselle on se, että turhasta ryntäilystä ei seuraa kuin kaaos. Tilannetta on syytä seurata kaikessa rauhassa, jotta kokonaiskuva vihollisten määrästä ja liikkeistä on suunnilleen hanskassa. Peli on tietysti aina peli, mutta jäin kaipaamaan tekoälyltä hieman enemmän ennalta-arvattomuutta. Nyt solttujen skriptatut liikkeet tulevat varsin nopeasti tutuksi.




Splinter Cell: Blacklist tarjoaa myös kiehtovia moninpelimuotoja. Spies vs Mercs on paperilla varsin kiehtova asetelma, jossa pelaajat ovat kerrankin selkeästi erilaisia. Vakoojien pääasiallisena tehtävänä on hakkeroida vihollisen tietokoneita, eikä niinkään räiskiä päättömästi menemään. Palkkasotureiden tarkoituksena on luonnollisesti estää nörttien invaasio, mielummin raskasta tulivoimaa hyödyntäen. Perinteisempiäkin kimppapelitiloja on tarjolla aina deathmatchista lähtien. En tosin ole aivan varma, moniko moista jaksaa nykyään vielä tykitellä.

Audiovisuaalisesti Blacklist on niin vakuuttava, kuin konsoleiden ehtoopuolella on lupa odottaakin. Grafiikka on muikeaa ja tukee pelin semirealistista tunnelmaa. Äänipuoli tarjoaa aika vähän yllätyksiä, mutta täyttää täysin tehtävänsä. Sam Fisherin ääniroolin vetää tällä kertaa Eric Johnson ja huolimatta maailmalta kantautuneista soraäänistä, roolisuorituksessa ei suurta huomautettavaa ole.


Pelisarjan edellinen osa oli sarjassamme aivan kohtuullinen peli, mutta ei jäänyt mieleen erityisen mahtavana pelikokemuksena, jonka pariin haluaisin palata vielä vuosien jälkeen. Blacklist on vuorostaan likimain erinomainen julkaisu, jota muistellaan varmasti vielä pitkään. Realistisehko tieteishiippailutoiminta on toteutettu kaikin puolin mainiosti ja pelin tunnelma vangitsee ja koukuttaa paatuneemmankin pelaajan pauloihinsa, jos nyt ei satu kokemaan kornia juonta ja melkoisen stereotyyppisiä hahmoja ylitsepääsemättömäksi nautinnon esteeksi.



Tämä olikin sitten toistaiseksi viimeinen kirjoittamani peliarvio. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että tämä oli kivaa niin kauan kun sille oli riittävästi aikaa. Valitettavasti tarinani lienee tällä alalla valitettavan tuttu. Oikea elämä perheen parissa ja ansiotyöt syövät siinä määrin aikaa ja energiaa, että pelaamiselle ja kirjoittamiselle ei oikein tahdo löytyä riittävästi paukkuja. Puolivillaisten tekstien nyhertäminen hirveällä kiireellä deadlinen puskiessa päälle ei hyödytä ketään. Niinpä minun on aika laskeutua tavallisten kuolevaisten tasolle ja jatkaa pelaamista puhtaasti harrastuksena. Kiitokset kaikille lukijoille, jotka ovat sepustuksiani jaksaneet lukea näiden liki kymmenen vuoden ajan! Kiitokset tietysti myös Alasin Medialle etuoikeudesta saada tehdä jokapojan unelmajopia näinkin pitkään!