En ole pelannut aiempia Mario & Luigi -roolipelejä, mutta olen kuullut niistä hyvää ja E3-traileri Dream Team Brosista herätti mielenkiintoni. Mielestäni viimeisimmissä Mario-peleissä on jätetty mielikuvituksen käyttö hieman liian kevyelle ja trailerin perusteella se asia vaikutti olevan nyt kunnossa. Aavistus pitikin paikkansa - unimaailma sallii monenlaisen kikkailun ja Mario & Luigi Dream Team Bros. käyttää sen hyväkseen. Samalla silloin tällöin nukahteleva kiinnostukseni JRPG:itä kohtaan heräili kesäuniltaan.



Mario kaveruksineen matkaa Pi’illo-saarelle, jossa Peach-prinsessa napataan unimaailman puolelle. Veljekset ryhtyvät tietenkin pelastuspuuhiin ja keskeisessä osassa ovat Luigin nukkumiskyvyt. Niiden avulla avataan portaali unimaailman ulottuvuuteen, jossa Mario ja unelmien versio aremmasta veljestä, eli “Dreamy Luigi” seikkailevat. Yksi osa pelimekaniikkaa onkin unien ja todellisuuden sekoittuminen: alemmassa ruudussa näkyy Luigin kuorsaava pää ja tasoloikinnan tapahtumiin voi vaikuttaa esimerkiksi kutittamalla herran nenää tai kiskomalla viiksistä.

Pelin alku tuntuu tuskastuttavan hitaalta, kun tutoriaalina toimivaa alkuosiota venytetään äärimmilleen. Onneksi apuna sen kestämisessä ovat vekkulit hahmot ja niille kirjoitettu dialogi. Toivoisin, että jollain vippaskonstilla Nintendo saisi jo tungettua peleihinsä ääninäyttelijöitä (niitä muutamia ääniefektejä ja veljesten muka-italiankielisiä väittelyitä lukuunottamatta moisia ei ole). Olisin viihtynyt ilmeikkäästi kirjoitettujen repliikkien parissa vieläkin paremmin, jos niitä olisivat lausuneet ilmeikkäät näyttelijät sen sijaan, että tekstiä skrollasi ruudulle totuttuun tapaan verkkaiseen tahtiin.



Peli on genreltään sekoitus kevyttä, mutta paikoitellen kekseliästä tasoloikkaa sekä yhtä kevyttä japsiropetusta. Vuoropohjaisiin taisteluihin on tuotu vähän lisämaustetta Mario-maailmasta sillä, että hyökkäyksen jälkeen oikealla napinpainalluksen ajoituksella voi tampata vihollisen pään päälle uudelleen ja tehdä lisätuhoja. Samoin vihollisen hyökkäyksiä voi välttää oikein ajoitetuilla väistöliikkeillä ja loikilla. Ei päätä huimaavan monipuolista, mutta viihdyttävää, ja sai minut nostalgisesti kaipaamaan yksinkertaisempien pelien aikakaudelle.

Tällä kertaa tökin myös 3D-näyttöä mielelläni välillä päälle, sillä varsinkin taisteluissa efekti toi grafiikoihin kivasti lisätenhoa. Muutenkin Pi’illon maailma on sallinut tasograafikoiden käyttää vähän muutakin materiaalia kuin kaikista edellisistä Mario-peleistä tuttuja palikoita. Animaatioista tuli paikoitellen mieleen jopa Warner Brosin klassikot, varsinkin veljeskaksikon liikehdinnästä.

Mario & Luigi Dream Team Brosiin on helppo loikata mukaan, vaikkei olisi koskaan japsiropeja pelannutkaan. Kaksikko saa tekemisistään perinteiseen tapaan kokemuspisteitä ja nostaa tasojaan sekä ominaisuuksiaan pelin edetessä. MLDTB ei tunnu alkua lukuunottamatta liian kädestäpitelevältä, vaikka sen vaikeusaste ei päätä huimaakaan. Huumori, mielikuvituksen lento ja viihdyttävän simppelit pelimekaniikat ovat juuri oikeita aseita peiton alle sohvannurkkaan 3DS:n kanssa kääriytyvälle pelaajalle.