Viime vuosina musiikki on noussut peleissä entistä suurempaan rooliin. Hetki sitten kovinta huutoa olivat Guitar Herojen tapaiset soitinpelit. Näiden rinnalla on indie-puolella ollut tarjolla monia musiikkia tehokeinonaan käyttäviä pelejä. Yksi näistä on Audiosurf, jota allekirjoittanut on pelannut hirveät määrät. Siinä musiikin mukaan muodostuneessa radassa pyritään ”ajamaan” aluksella alusta loppuun keräten tien varsille asetettuja palikoita Tetrismäisen strategisesti.


Rush Bros voi alkuun tuntua hyvin tavanomaiselta 2D-tasoloikinnalta. Pelissä erilaisia haasteita sisältävät kentät tulisi loikkia mahdollisimman nopeasti lävitse. Kilpailijoista pyritään erottautumaan musiikin avulla. Pelin soundtrack on kokonaisuudessaan kertakäyttöistä konemusiikkipimputusta, joka ei onnistu säväyttämään oikein millään tavalla (päätoim.huom: tekijöissä muun muassa Infected Mushroom). Pelin perusluonteeseen kuuluukin oman musiikkikirjaston käyttö ja esimerkiksi Lady Gaga –fanit saavat nauttia taustalla pyörivästä pokerinaamasta.

So? Vähän kaikissahan se nykyään onnistuu.


Omien musiikkien kuuntelu onnistuu nykyään helposti todella monessa pelissä. Harvassa se kuitenkaan vaikuttaa millään tavalla pelin kulkuun. Rush Brosissa musiikin tahti määrää esteiden liikkumisen. Idea on nokkela ja mielenkiintoinen, mutta sitä ei hyödynnetä tarpeeksi suuressa mittakaavassa. Siellä täällä palkit liikkuvat musiikin mukaan ja sahat surraavat basson tahtiin, mutta se ei riitä tyydyttymään ideasta innostunutta pelaajaa.


Suurin syy pelin digitaaliseen pölyttymiseen ovat epätarkat kontrollit. Niiden epätarkkuus korostui erityisesti pelattaessa näppäimistöllä. Kielen täytyi olla niin keskellä suuta kuin mahdollista, jotta hypyt osuivat edes sinnepäin. Xbox 360 –padillä pelaaminen oli hivenen helpompaa, mutta huonot kontrollit vesittivät tälläkin tapaa pelattaessa pelikokemusta. Kaiken huippu olivat kohdat, joissa piti hypätä pienen pallon päälle ja siitä jatkaa toisella loikalla eteenpäin – kymmenien kuolemien jälkeen esteen sai ohitettua – ja sitten tulikin uusi vastaava. Voehan perskule!


Mukavinta pelissä on näpytellä kaveria vastaan jaetun ruudun kisailussa. Moninpeli on täysin samaa kuin yksinpeli, mutta tarkoituksena olisi päästä maaliin kaveria nopeammin. Pelin kenttiin on ripoteltu erilaisia power-uppeja, joista osaa voidaan käyttää tekemään vastapelurin etenemisestä hivenen hankalampaa. Kilpailullisuuden tunnetta vie kuitenkin se, että pelaajan omalla ruudulla ei näy mitään vastustajan pärjäämisestä kertovaa. Esimerkiksi teksti siitä, että kaverisi ohitti tämän kohdan viisi sekuntia sitten, lisäisi kilpailunnälkää.


Rush Brosissa on mitä mainioin idea, jonka toteutus jää puolittain suutariksi. Pelissä yritetään tuoda musiikkia suureen rooliin, mutta se jääkin pieneksi taustatekijäksi. Lisäksi moninpelissä olisi paljon parantamisen varaa. Heikkouksista huolimatta yksinpeli oli ihan mukavaa ja moninpelissä saa aikaiseksi kunnon skaboja, joissa voittajan ja kakkosen saattoi erottaa muutama sadasosa. Toivonkin että peliä kehittänyt tiimi jatkaa aiheen ympärillä ja tuo vuoden parin kuluttua markkinoille todellisen timantin.