Susista hädin tuskin selvinnyt seurueeni vaappui suureen saliin. Lohikäärme nousi siivilleen. Peli varoitti, että saatoin eksyä taisteluun ennenaikaisesti, eikä syyttä, sillä suomukkaalla oli triplasti elinvoimaa ja nopeutta verrattuna kaameimpaan sisupussiin tuohon mennessä. Yksi henkäys puhalsi pois enimmät hahmoni elämänhalusta. Vahvin hyökkäykseni teki minimaalisesti vahinkoa, vaikka se vaati useamman sekunnin lataamista. Ohjaten toista tattia keskisormella ja toista etusormella ja ladaten hyökkäystä toisen käden peukulla ja etusormella onnistuin liikkumaan ja tähtäämään ja tusauttamaan loharia päähän useamman kerran. Menetettyään elinvoimastaan pari prosenttia se laskeutui, otti liittolaiseni hallintaan ja työntyi rappukäytävään, jossa yritin piileskellä.

Voitin. Opettelin liikeradat ja löysin pisteen, jossa sain tähdätä rauhassa loharin ampuessa aina ohi. Liittolaiseni kuolivat toistuvasti ja usein oman käteni kautta, mutta miten vaan. Rappukäytävän perälle lohari ei ylettynyt. Siellä täristessäni kiinnitin huomiota "jännittävän" musiikin loppumiseen ja opin, että vaikkei hirviöiden läheisyydessä saa tallentaa, tässä pisteessä saa, kunhan lohikäärme perääntyy.

Vaikka huvituin pelin typeryydestä ja tuskastuin taistelun kestoon, kyseessä taisi olla eräs hienoimmista pomotaisteluista joita olen viime vuosina kokenut. Vaara oli suuri. Jouduin käyttämään sorminäppäryyttä, havainnointikykyä ja strategiaa. Tunsin surmanneeni lohikäärmeen.

Hieman myöhemmin megapulu muutti liittolaiseni kiveksi ja tappoi heidät lopullisesti - sekunneissa! Megapululle ei ole koodattu kykyä kurottautua koloon, joten kun menin sellaiseen, se ei tehnyt mitään huomionarvoista. Rämpytin nappia ikuisuuden. Se kupsahti. Väitetysti alue jolla seikkailin on tarkoitettu kaikesta muusta selvinneille konkareille, mutta pärjäilin ratkaisevasti alkeellisemmilla hahmoilla kuin YouTuben läpipeluuvideoiden tekijät (kunnes hyökkäykseni alkoivat tehdä nollavahinkoa), vaikka he ovat parempia pelaajia kuin minä. Peli on rikki.



Dragon's Dogma: Dark Arisen on laajennettu versio roolipelistä Dragon's Dogma. Alkuperäisen pelin omistajat voivat käyttää vanhaa tallennusta ja lähteä saman tien äskettäin jo kuvailemalleni uudelle alueelle. Bitterblack Isle on mausoleumilta haiseva ahdas ja asetelmallinen labyrintti sisuhirviöillä. Alkuperäinenkin sisältö on aidattua, mutta tässä vaiheessa tekijät ovat antaneet periksi ja keskittyneet taistelujen putkeen. Pakettiin kuuluva "avoin maailma" on kiinnostava kuin Pokémonissa. Kun omille teilleni pääsin, yritin selvittää mm. mikä mystinen linnoitus kartalla seisoo... Kohdetta vahti hirviö! Hiivin ohitse. Linnoituksen vartija sanoi peräti että päivää ja se siitä tutkimusretkestä siinä vaiheessa.

Tavaraa on tarjolla hulluimmallekin hamsterille. Arkku siellä, toinen tuolla. Tuon arkun jo avasin, mutta taas se on täytetty. Ota askel, niin maassa on yrtti ja puussa sieni. Yhdistämällä ne luot sopan, jolla pääset eroon jummijammihyökkäyksen sivuvaikutuksista (välittömän kuoleman ollessa pääasiallinen vaikutus). 20 tuntia myöhemmin yksi hirviö ehkä käyttää sitä hyökkäystä.

Ninja Gaidenin kaltaisille haastaville mätkintäpeleille sukua oleva taistelusysteemi on monella tapaa upea - ja nolo. On mahdollista lyödä vihollinen ilmaan ja hypätä perässä ja syöksyä miekalla kohti! On mahdollista kiivetä jättiläisen selkään ja takoa sitä päähän! On mahdollista astua esiin nurkan takaa ja heittää tulelle herkkien vihollisten jalkoihin jytyliekki, joka sytyttää heidät! On myös mahdollista, ettei ylipitkä ja alitehoinen hyökkäysanimaatio osu ja sitten nuoli osuu silmiesi väliin tehden realistista vahinkoa. On mahdollista painaa kiihkeässä tilanteessa väärää näppäinyhdistelmää ja ryhtyä lataamaan megaloitsua auton kokoisen nuijan lähestyessä vasemmalta. On mahdollista kiivetä lehmän poskeen (?!) ja kyykkiä siinä perse menosuuntaan päin samalla kun saattotehtävä pelaa itsensä läpi.

En paljasta tarkalleen mitä viidessä ensimmäisessä pomotaisteluksi luokittelemassani kohtauksessa tapahtuu, mutta ne eivät ruokkineet himoa opetella pelaamaan. Älä-tee-mitään on turhan yleispätevä taktiikka kunnes jotakin pitäisi jo osata. Eräskin örkki harrasti suuresti vihaamaani kiinni pitelyä. Kuoltuani kerran kokeilin en-mitään. Se tepsi. Muut tappoivat hirviön ja sain kehut.

Pelasin taistelijalla ja myöhemmin "mystisellä ritarilla". (Onko "mystinen ritari" hahmoluokan kehityssuunta? Ei. Joku satunnainen jannu antoi luvan heittää loitsuja kilpi kädessä.) Erikoisliikkeiden ajoitus ja kilven lumoamiseen liittyvä kikkailu on jännää. Lavasteissa kiipeily ja tekoälyn huijaus on jännempää. Vihollisilla on rutosti elämää ja voimaa ja usein ne sisuuntuvat loppunsa edellä. Pelaajaa koskevat eri säännöt. Suorita tehokombo! Aisti vaara ja väistä vaistomaisesti juoksuaskelilla! Ei, ei olisi kannattanut riehua. Sankari hengästyy ja ryhtyy läähättämään, paitsi jos käyt valikkohelvetissä syömässä stamina-sieniä.

Peli on toisinaan hyvin vaikea ja hyvä niin. Useammin se on rasittava. Inventaarioni oli apteekin keskusvarasto, joten tappioni johtuivat yleensä siitä, etten tahtonut avata valikoita heti yhden osuman saatuani. Kun ensimmäistä kertaa Bitterblackilla vierailin, en kokenut taisteluita vaikeammiksi vaan hitaammiksi. Taistelu on sen alueen juju ja kokemusta tippui auliisti, joten viihdyin siellä paremmin kuin suorittamassa juoksupoikatehtäviä törmäillen superroistoihin pari askelta edellisten roistojen jälkeen.



Alussa muuan lohikäärme syö pelaajan sydämen. Pelaaja porskuttaa yhä. Hän on "noussut" ("arisen"). Sittemmin peliä on mahdollista mättää päiväkausia ennen kuin tarinapuolella tapahtuu mitään mainittavaa. Tympeät Wiiltä karanneet puunaamat aukovat suutaan suoltaen samaa juttua kuin kaikissa peleissä. Liittolaiset ovat henkimaailmasta poimittavia tahdottomia orjia ja vinkkiautomaatteja, joiden ympärille on rakennettu systeemi, jossa pelaajat voivat värvätä toistensa virittelemiä mitäänsanomattomia mänttejä. Draama, käsinkosketeltava mytologia on laihaa. Hirviöt ovat toisinaan vakuuttavan näköisiä, mutta arkinen käppäily tapahtuu bugailevissa ja lavastetun oloisissa maisemissa. Ns. pientä jäynnää maailmasta löytyy. Kun jättipeikko riehaantuu, liittolainen varoittaa, että kohta se jahtaa... naisia. Toisinaan säpsähdin: harrastiko peli juuri persoonallisuutta? Tahattoman huumorin tunnistaminen on helpompaa. Kun hahmoni oppi levitoimaan, en hetkeen näkyyn kyllästynyt. Kuvittele että Game of Thronesista tuttu Brienne of Tarth pitää kiinni pienestä hohtavasta taikasauvasta lipuessaan jäykistyneenä ilmassa etanavauhdilla.

Dragon's Dogma on eliittipelaajien kamaa. Kun muu on läpäisty, kokeile tätä. Vihasin tätä aluksi, mutta opin arvostamaan hyvien ja huonojen puolien omintakeista liittoa. Pienet asiat määrittelevät usein tilanteiden suunnan ja sen herättävätkö ne huvitusta, tyydytystä vai epätoivoa. On absurdia takoa voittamattomia ja hievahtamattomia zombeja jättimiekalla päähän ja sitten yhtäkkiä keksiä, että jos nostan ne harteilleni, voin viskata ne rotkoon ja se siitä sitten.