Olipa kerran, ei niin kovin kauan sitten eikä niin kovin kaukaisessa maassa, PlayStation 2 ja sille Everblue-peli jatko-osineen. Ne olivat sukelluspelejä, joissa perustavoite oli varsin pasifistinen: etsittiin meren pohjasta aarteita ja muita esineitä. Kuollakaan ei juuri voinut, ellei sattunut päätymään hain ruoaksi. Parhaimmillaan meno yltyi suorastaan jännittäväksi, kun etsittiin merirosvolaivan hylystä mystisiä esineitä sopivan klaustrofobisissa tunnelmissa happimittarin tikitystä kuunnellen. Myönnänkin odottaneeni pelin Wiille ilmoitettua jatko-osaa mielenkiinnolla. Endless Ocean hylkää kuitenkin esi-isiensä perinteen varsinaista sukellusta lukuun ottamatta, ja on kaiken kaikkiaan varsin erilainen pelikokemus.



Siinä missä Everbluen pelaaja päätyi varsin nopeasti roudaamaan esineitä maihin haaksirikkoutuneesta laivasta, Endless Ocean keskittyy koskemattomaan luontoon. Tutkittava alue ei ole samanlainen laivojen hautausmaa, vaan enimmäkseen laguuneista ja matalikoista koostuva luonnontilainen alue. Pääpaino onkin sillä, että pyritään keräämään tietoa meressä uiskentelevista kala- ja äyriäislajeista, joita löytyykin satoja erilaisia. Niihin tutustutaan melko omintakeisesti silittämällä otusta Wiimotella ja oleskelemalla sen läheisyydessä, jolloin selviää ensin nimi ja sitten triviatietoa. Välillä saadaan opastettaviksi asiakkaita, joille pitää etsiä jokin tietty eväkäs toiveiden mukaan. Myös kameraa pääsee käyttämään, kun lehdistö pyytää kuvia sähköpostilla.

Taustalla kulkee juoni, jossa naispääosan esittäjä haluaa jatkaa kuolleen isänsä tutkimuksia liittyen alueella mahdollisesti liikehtineeseen jättivalaaseen. Pelaajan suuntaan tämä näkyy käytännössä vain tehtävänantoina, joissa pitää uida tiettyyn paikkaan, etsiä jotakin tiettyä tai ottaa haluttu valokuva. Halutessaan voi tietysti myös tötöillä vapaasti ympäri pelialuetta, joskin melko väistämättä törmää pian johonkin, mikä sysää juontakin eteenpäin.



Valtaosa pelaajista pitänee Endless Oceania lähinnä pohjattoman tylsänä. Sen tempo on likimain äärettömän hidas, ja pelaaja voi periaatteessa käyttää täysin haluamansa määrän aikaa veden alla. Hapen loppumista ei tarvitse pelätä, sillä sukellus loppuu automaattisesti, kun säiliö tyhjenee - ja toisekseen ainakaan itse en kertaakaan jaksanut lillutella vedessä niin kauan, että ilma olisi kulunut edes puoleenväliin. Everbluessa happi kului moninkertaista vauhtia ja sen loppuessa tuli kiire pintaan ennen kuin henki lähtee. Kuin kirsikkana kakussa pelin musiikki on unettavan eteeristä sointutrippailua. Omiakin mp3-tiedostoja voi pelin aikana soitella, mutta vaikka ajatus esim. Slayerin tahtiin sukeltelusta kuulosti kiintoisalta, päädyin kuuntelemaan vakiosortimenttia.

Jotain kiehtovaa tässäkin pelissä silti on. Lähinnä pisteitä nostaa sen täydellinen erilaisuus kaikkiin muihin peleihin nähden - ammuttuaan tuhannennen headshotinsa alkaa jo kaivata jotain muuta, ja sitä EO tottavie tarjoaa. Valitettavasti itseeni vetosi huomattavasti enemmän Everblue-pelien edes hitusen nopeatempoisempi meininki, vaikka niissä samalla oli myös käsittämättömän hölmöjä piirteitä, kuten mahdollisuus nostella käytännössä kaikki valtamerilaivaa pienempi ylös merenpohjasta käyttämällä luovasti väärin pelin tarjoamia varusteparannuksia. Endless Oceanissa tällaisia huvittavia glitchejä ei ole, mutta samalla kaikki varusteet ovat ulkonäköä lukuun ottamatta identtisiä - minkä peli avuliaasti kertoo - eikä niiden saavuttaminen näin tuota juuri minkäänlaista tyydytystä. Esineitä ei voi myydä, vaan ne kerääntyvät vain luetteloon. Lisäksi pelin yltiörauhallinen ote ulottuu myös siihen, kun pelaaja löytää merenpohjasta kadonneen sivilisaation temppelin: haluaisin jotenkin uskoa, että tosielämässäkin tällaiseen löytöön suhtauduttaisiin hieman innokkaammin kuin lähettämällä muutama sähköposti.



Koska tarkoitus on siis enimmäkseen nauttia merenpohjan suunnattomista rikkauksista eri aisteillaan, soisi ulkokuoren olevan koreampaa kuin mikään koskaan. Valitettavasti näin ei ole, vaan peli muistuttaa erehdyttävästi PS2-esikuviaan ja merenpohjasta suurin osa on melko harmaata katseltavaa. Ilkeäkielinen voisi sanoa, että tämä johtuu Wiin tehonpuutteesta, mutta sekään ei ole ihan totta - tälläkin konsolilla on nähty värikkäämpiä ja tarkempia tekstuureita. Wiimote-ohjaus toimii hyväksyttävästi, jos kohta ei tuo mitään erityistä lisäarvoa peliin. Kun merenpohjasta löytää jotain, kuuluu ohjaimen kaiuttimesta kilahdus, joka alkaa todella ärsyttää muutaman tunnin pelin jälkeen. Hyvänä puolena vaivauduin lopulta itsekin tutkimaan, miten ohjaimen äänenvoimakkuutta säädetään.

Endless Ocean ei olisi oikein mitenkään voinut olla suuren yleisön mielestä kova juttu. Ikävää on kuitenkin, että se ei onnistu tyydyttämään edes kaltaistani aiempien Arikan pelien ja ylipäätään kaikenlaisen Japani-outouden fania. Palautan arvostelukappaleen maahantuojalle ilman sen kummempaa omistamisen halua - ehkä tämän voi joskus poimia käytettynä tai marketin kympin laarista erikoisuutensa vuoksi.