God of War -trilogia saatiin jo kolme vuotta sitten ainakin toistaiseksi päätökseen, mutta on ikävä jättää arvostettu sarja sikseen. Mutta ei hätää, sillä samalla kun odottelemme, jääkö sarja lopulta oikeasti trilogiaksi vai ei, voi pelisarjan nimeen aina liittää jonkun sopivan sanan ja sijoittaa pelin vaikkapa tarinan alkunäytökseksi. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että hyvään pelisarjaan ilmestyy uusia osia. Joskus vain tuntuu, että rahojen irti saaminen sarjasta on tärkeämpää kuin se, että tehdään hyviä ja tarpeellisia pelejä. Ascension horjuu niillä rajoilla, onko se hyvä peli jolla on saagassa paikkansa vai väkisin tehty tarpeeton jatke. Itselle se jää lopulta sinne hyvän pelin puolelle, mutta jättää paljon toivomisen varaa.




GoW: Ascension sijoittuu siis aikaan ennen ensimmäistä God of Waria, mutta ihan tarinan alusta ei aloiteta: Kratos on jo tehnyt sopimuksen sodanjumala Areksen kanssa, teurastanut ison kasan ihmisiä, ja sitten huomannut ettei Ares olekaan kauhean kiva tyyppi. Sopimuksia jumalten kanssa ei kuitenkaan niin vain rikota, ja niinpä Kratos saa peräänsä fuuriot, raivottaret, jotka kostavat rikotun valan vangitsemalla Kratoksen harhanäkyjen armoille. Kratos ei tietenkään osaansa tyydy, vaan lähtee etsimään keinoa päästä raivotarten kynsistä irti.

Tälläkin tarinalla on kyllä Kratoksen elämänkerrassa paikkansa, mutta se on kehystetty vähän heikosti, ja pelin aikana tarinaa viedään eteenpäin hajanaisesti ja sekavasti. Aina ei ollut tietoa miksi olin menossa sinne minne menin tai miksi tein sitä mitä tein. Mutta peli eteni toki silti.




Hack-and-slash on edelleen pelin keskiössä. Taistelujärjestelmää, komboja ja taikoja on päivitetty, ja tämä puoli toimiikin pelissä hyvin. Ehkä turhan helposti taisteluissa löytyy tylsä, mutta toimiva keino, jota monotonisesti toistamalla saa tapettua ainakin heikommat vihollislaumat saamatta itse naarmuakaan. Kaaos-veitsien lisäksi pelissä on myös muita aseita, jotka saa joko varastettua vastustajilta tai löydettyä maastosta. Näitä voi olla kerrallaan mukana vain yksi, ja ne pystyy myös “käyttämään” jolloin ase tekee kerralla enemmän vahinkoa tai tyrmää vastustajan, mutta katoaa samalla. Varsinkin nuijan heiluttelu tuntui ihan tyydyttävältä, mutta ilmankin näitä lisäaseita pärjäsi.

Taistelu tuntuu helpommalta kuin aiemmissa sarjan peleissä, ja eeppisiä vastustajia tulee eteen harmillisen harvoin. Isotkin viholliset tekevät voimakkaan näköisillä iskuillaan Kratokseen yleensä vain vähän vahinkoa. Helppoutta korostavat myös turhan tiheässä olevat elinvoima-arkut, joita laskin jossain kohtaa olevan jopa kolme hyvin lähellä toisiaan, vaikka näiden välillä ei ollut yhtäkään vihollista. Peli ei jatka kuitenkaan samalla linjalla ihan koko peliä, vaan kääntää kaiken hetkessä päälaelleen heittämällä yhtäkkiä eteen turhauttavan vaikean ja pitkän taisteluketjun ilman tallennuspisteitä, joita muuten pelissä on lähes joka käänteessä.




Ympäristöpulmia ja kiipeilyä on tähän osaan lisätty reippaasti. Tylsää kiipeilyä on vähän liikaakin, ja toisaalta kuolemaan tipahtaa toisinaan ihan liian helposti. Osa pulmista on hyviä, osa massiivisia, ja osa vähän turhia. Aika usein tulee olo, että peli suurin piirtein osoittaa sormella, että käytäpä tässä kohtaa sitä amulettiasi, tekee sitten kierroksen kameralla ympäristöön kuin kertoen että nyt kun olet tehnyt sen, niin pääset kiipeämään tänne, huomaatkos. No huomasin, nyt, ja ihan ilman omia aivojani, kiitos vain. Onneksi tilanne ei ole ihan näin paha joka paikassa, mutta jälleen kerran tuli tunne, että tätäkö pelien pitää tehdä, jotta ne olisivat mahdollisimman lähestyttäviä ihan kaikille.

Tavallaan pelissä pitäisi olla kaikki kunnossa: on Kratos, on mytologiaa, on eeppisyyttä, on väkivaltaa. Peli on kokonaisuudessaan ihan kelvollinen, mutta koko ajan pelatessa tuntuu että jotain puuttuu. Tuntuu kuin kehittäjät olisivat joutuneet tekemään pelin väkisin, ilman kunnon visiota tai innostusta, ja että viimeistelykin olisi jäänyt puolitiehen. Aiemmissa osissa kouriintuntuva Kratoksen viha ja jopa julman väkivallan tuntu on kuin varjo entisestään. Päitä edelleen revitään ja ruumiita halkaistaan, ehkä enemmän kuin koskaan, mutta väkivalta on vain väkivaltaa ilman tunnetta. Jopa Kratoksen murahtelut kuulostavat korviini laimeammilta kuin aiemmin. Yritin sanoa itselleni, että koska kyseessä on prequel, Kratos ei vain ole vielä kehittynyt katkeruudessaan vielä tarpeeksi, mutta en vakuuttunut.




Yksinpelin lisäksi mukaan on liitetty ensimmäistä kertaa moninpeliosuus. Maksimissaan kahdeksan henkeä kerrallaan sallivissa taisteluissa on useita erilaisia taistelumuotoja, joissa pelaajat voivat mitellä taitojaan toisiaan vastaan.

Aluksi valitaan neljästä jumalasta se, jota halutaan seurata, mikä vastaa käytännössä hahmon luokkaa ja määrittelee taistelutyyliä ja erikoiskykyjä. Lisäksi hahmolle valitaan varusteet, viilataan vähän ulkonäköä ja valitaan pelimuoto. Pelimuodoissa on joukkuepelejä, deathmatchia sekä 1-2 hengen pelejä tietokonevastuksia vastaan. Sen lisäksi että hahmo itse kerää kokemusta ja kehittyy, myös kaikki varusteet kehittyvät kun niitä käyttää. Varusteita saa myös hankittua lisää joko suoraan moninpelissä tai yksinpelin kautta.

Peleihin pääsy tuotti oman päänvaivansa. Pelikavereita etsiessä jo mukaan löydetty peliseura tuntui nollaantuvan usein kesken kaiken eikä meinannut täyttyä millään. Kun seurue oli vihdoin täynnä, sain alkuun poikkeuksetta virheilmoituksen yhteysongelmasta, jonka jälkeen peli katkaisi yhteyden. Äkkiseltään nettiä selaillessa samoja ongelmia näyttäisi olevan myös muilla. Konsolin uudelleenkäynnistämisen jälkeen moninpeli alkoi vihdoin toimia, mutta tällöinkin ongelmia oli; välillä yhteys katkesi ja toisinaan tuntui olevan reilusti lagia. Lopulta ongelmat alkoivat ärsyttää sen verran paljon, että pelailin vain pelimuotoa, jota pystyi pelaamaan myös yksin. Harmillista, sillä moninpeliosuus tuntuu muuten hyvältä ja toimivalta viritelmältä, johon voisi kuluttaa paljonkin aikaa.