Castlevania-sarjan historia on vähintäänkin värikäs. Legendaarinen sarjahan sai alkunsa jo 1980-luvulla, meille eurooppalaisille ensimmäiseksi NES-versiona. Ensimmäisistä osistaan lähtien peli on yrittänyt (ja useimmiten onnistunutkin) olla monenmoista: milloin tasoloikkaa, milloin roolipeliä, milloin hack-and-slashiä. Parisen vuotta sitten sarja potkaistiin käyntiin puhtaalta pöydältä nimen Castlevania: Lords of Shadow alla. Nyt julkaistu Castlevania: Lords of Shadow – Mirror of Fate (kuka näitä nimiä keksii?) on järjestyksessään sarjan toinen peli, ja se jatkaa Castlevanian monimuotoisuuden perinnettä yrittämällä olla vähän kaikkea yhdessä paketissa. 3DS:lle ilmestynyt Mirror of Fate on tasoloikka, hack-and-slash-toiminta, pulmilla maustettu seikkailu ja löyhällä määritelmällä myös roolipeli.



Peli sijoittuu Lords of Shadow -pelin jälkeiseen maailmaan. Ykkösosan protagonistin, Gabriel Belmontin, jälkipolven edustajat janoavat kostoa sukulaistensa murhista ja haluavat tuhota Draculan, voimakkaan vampyyrin. Ensimmäisenä pelaamaan päästään Simon Belmontilla, joka lähtee kostamaan vanhempiensa murhia. Pelin asetelmista ja tarinoista on vaikea kertoa sen enempää spoilaamatta siitä mitään, sillä tarinassa ei varsinaisesti ole ihan hirveästi sisältöä pääpointtien lisäksi.

Pelissä pelataan yhteensä kolmella hahmolla, jos ei oteta lukuun lyhyttä alkunäytöstä, jossa ohjataan Gabrielia. Yhtä pelihahmoa kohden menee 3-4 tuntia, jonka jälkeen yksi tarina on kerrottu, ja siirrytään seuraavaan. Vaikka tarinoiden välille solmitaan yhteyksiä, tuntuvat jaksot silti irrallisilta toisistaan, ja tekevät pelin tarinankerronnasta sirpaleisen ja pinnallisen; ehkä olisi riittänyt, että pelissä kerrotaan vain yksi tarina syvällisemmin. Nyt pelatessa tuli sellainen olo, että haluttiin nopeasti taustoittaa kaikki tarpeellinen ennen tulevaa Lords of Shadow 2:sta.



Taistelu on pelissä keskiössä, ja kaikki hahmot on varustettu sarjalle tutulla ruoskamaisella aseella. Taistelun mekaniikkoja kuvaa ehkä parhaiten jos sanoo niiden olevan kuin God of War kaksiulotteisena. Käytössä on kaksi taistelunappia, joiden yhdistelmillä saadaan aikaan erikoisiskuja. Komboja avautuu käyttöön joka tasonnousun yhteydessä lisää, ja melko yksinkertaisina ne jopa halutessaan oppii sitä mukaa. Komboja joutuu myös käyttämään selvitäkseen ihan perusvihollisista, ja torjunnat sekä väistelyt ovat elintärkeitä. Tietty vihollistyyppi käyttäytyy aina samalla tavalla, ja rajallisen vihollistyyppien määrän vuoksi taistelusta tulee helposti toistuvaa ja kaavamaista.

Pomotaistelut ovat haasteellisia siten, että ne vaativat usein useamman yrityksen, jotta oppii oikean strategian. Niin vaikeita ne eivät kuitenkaan ole, että niiden keskelle olisi pitänyt sijoittaa tallennuspisteitä... Mikä on siis kuitenkin tehty. Muutenkin peli tallentaa lähes joka käänteessä. Kuolemilla ei ole oikeastaan minkäänlaista vaikutusta, sillä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta peli jatkuu lähes samasta kohdasta ilman sanktioita. Tiettyihin peleihin tämä sopii, toisiin ei. Tämä olisi ehdottomasti kuulunut jälkimmäisiin, tai ainakin tallentamista olisi voinut harventaa haasteellisemmissa vaikeustasoissa.

Jokaisella pelattavalla hahmolla on omat erikoisominaisuutensa, ja nämä tulee avata jokaiselle hahmolle erikseen. Sen sijaan taistelujärjestelmä on kaikille yhteinen, ja tasonnousut ja uudet taisteluliikkeet siirtyvät hahmolta toiselle. Kokonaisuudessaan taistelu toimii pääosin ihan hyvin, ainakin aina siihen asti, että pomotaisteluissa (tai mikä vielä pahempaa, kesken videopätkää) siirrytään yhtäkkiä quick time eventteihin. Jättäisivät nämä QTE-kohdat pois jos ne eivät peliin erityisesti sovi, ihan oikeasti.



Tasohyppelypuoli toimii. Pelissä liikutaan linnan vankityrmissä, kellotorneissa, keittiöissä, kirjastoissa ja oudommissakin paikoissa. Rotkot, liekit, hissit ja muut klassiset elementit tekevät etenemisestä mielekästä silloinkin kun tiellä ei ole vihollisia. Rotkoihin on helppo tappaa itsensä, mutta edellä mainitut tallennuspisteet antavat anteeksi jokaisen putoamisen. Eteneminen on melko suoraviivaista, ja eteen tulevat pienet pulmat ovat paria mielenkiintoista pähkinää lukuun ottamatta helposti selätetty.

Tasojen sokkeloihin on ripoteltu lukuisia kerättäviä esineitä. Toisista saa kasvatettua elinvoimaa, taikaa tai ammusmäärää, toisia voi kerätä ihan keräilemisen iloksi. Jos haluaa kerätä nämä kaikki, joutuu näkemään vähän enemmän vaivaa reittejä selvitellessä ja palailla takaisin myöhemmissä vaiheissa peliä, mutta kaikki salapaikat on mahdollista löytää hermoja menettämättä. Etenemistään voi seurata kartasta, mutta valitettavasti kartan kautta ei pysty liikkumaan paikasta toiseen edes siinä vaiheessa kun kaikki alueet on löydetty.



Vaikka pelaaminen tapahtuu kahdessa ulottuvuudessa, on pelissä hienot ja yksityiskohtaiset 3D-ympäristöt, joten hukkaan ei 3DS:n näyttö ole mennyt. Ihan täysin sulavat grafiikat eivät kuitenkaan aina ole. Vaikka pelin musiikki ei ehkä ihan yllä Castlevania-pelien parhaimpien sävellysten joukkoon, sitä kuuntelee ihan mielellään. Pelin välianimaatiot näyttävät ihan tyylikkäiltä mutta ovat toisinaan huvittavia ylidramaattisine ilmeineen ja eleineen. Ja vaikka ääninäyttely skottiaksentteineen on oikein kelvollista, ei vuorosanoja ole edes yritetty synkata animaatioiden kanssa, ei siis mihinkään kieleen. Lauseen alussa hahmo saattaa avata suunsa, ja jäädä suu auki tuijottamaan, kunnes sanottava on sanottu. Tämä on varmaan ollut tarkoituksellinen tyyliseikka, mutta naurettavalta se näytti silti.

Kokonaisuudessaan pidin pelin yksinkertaisuudesta. 2D-tasoloikka on paljon parempi valinta kuin se että pelistä olisi väkisin väännetty kolmiulotteinen. Pelin läpäisyyn kului 11 tuntia, ja muutama pelitunti myöhemmin kaikki keräilykamatkin olivat kasassa ja hahmo maksimitasolla. Tutkiskelua olisi voinut olla enemmän, mutta oli kiva kun kerrankin jopa minulla oli mahdollista pelata peli täydellisesti läpi. Roolipelielementit jäävät kevyiksi, sillä tasonnousun yhteydessä tulee ainoastaan aina uusi kombo lisää, mutta on hyvä, että peli ei yritä olla ihan kaikkea yhtä aikaa. Jo nyt välillä tuntui, että eri elementtejä on turhankin paljon, ja parempi tulos olisi voinut tulla jos olisi keskitytty hiomaan yksi osa-alue erinomaiseksi.

Mirror of Fate on ihan hyvä peli, ehkä osittain siksi että se on Castlevania-peli. Jos Castlevaniaa ei olisi taustalla ja peli olisi ollut random-vampyyritarina, olisi se ollut laadukas, kiva ja viihdyttävä, mutta myös pian unohdettu. Mirror of Fate on lisäksi täysin omanlaisensa Castlevania. Se, onko se hyvä vai huono juttu, on makuasia. Itse nautin pelistä, mutten ehkä maksaisi siitä täyttä hintaa (44,99e eShopissa). Harkitsevien kannattaakin ladata pelistä demo kokeiltavaksi ennen lopullista ostopäätöstä.