NBA Street Homecourtin ilmaantuminen arvosteltavaksi nosti vanhat, FIFA Street 2:n aiheuttamat traumani esiin. Vaikka en sinänsä urheilupelien suuntaan ole yleensä sylkenyt, enkä niissä ole edes mitenkään erityisen surkea ollut, onnistui kyseinen katufutispeli jättämään kuitenkin varsin pahan maun suuhuni tästä sarjasta. Niinpä varsin matalin odotuksin löin katukorikset kalaan, tietenkin pahinta peläten. Olisiko tiedossa jälleen hermojen menetystä, epäreiluja tekoälyvastuksia ja jokseenkin typeriä temppuja? Osittain kyllä, mutta ilokseni sanottakoon, että tällä kertaa EA on onnistunut kokoamaan melkein samoista palasista huomattavasti viihdyttävämmän tuotteen.

Vaikka pallo onkin vaihtunut jalasta koriin, on tyyli säilynyt sarjan aiemmille osille uskollisena. Vanhan koulun hiphop- ja elektrosoundit raikaavat taustalla, kun katujen miehet näyttävät, kuka heistä on hoodin kovin donkkaaja. Pelin audiovisuaalinen toteutus on siis tuttuun tapaan tyylikäs. Hyvällä tavalla karun näköiset koriskentät, yhdistettynä pelaajien letkeään sanailuun, luovat pelin tunnelmasta ehdottomasti parhaan, mitä Street-sarjassa on tähän asti nähty. Ja ah, autuutta; HD-televisioiden onnellisia omistajia hellitellään vieläpä tavallista tarkemmalla resoluutiolla. Pelitunnelman näennäistä aitoutta nakertavat ainoastaan välillä naurettaviin mittasuhteisiin venyvät erikoistemput. Varsinaista pelikokemusta ihmedonkkaukset eivät kuitenkaan syö, pikemminkin päinvastoin.

Säännöistä viis

Katukoriksessa sääntöjen suhteen ei olla hirvittävän nuukia. Pelialue on rajattu käytännössä siten, että pallo ei voi lentää kentän ulkopuolelle. Väkivaltaisuudesta saatetaan antaa pieni näpäytys, mutta pääasiassahan koris on kuitenkin herrasmieslaji, jossa nyrkit eivät pahemmin heilu. Uramoodi koostuu erilaisista haastepeleistä, joiden kestot vaihtelevat muutamasta kymmenestä sekunnista useampaan minuuttiin. Välillä pelataan siitä, kumpi saa vaikkapa kolmekymmentä pistettä täyteen, välillä esimerkiksi siitä, kumpi saavuttaa ensin kolmen pisteen johtoaseman. Mukana on myös otteluita, joissa on vaikkapa donkkaus kielletty, tai toisinpäin; se voi olla myös ainoa tapa, jolla pisteitä heruu. Tämä tekeekin uratilasta huomattavasti kiinnostavamman kuin vaikkapa jossain ryppyotsaisemmissa korispeleissä, joissa säännöt on hakattu syvälle kiveen. Vaihtelevuutensa ansiosta peliä jaksaakin pelata helposti pidempiäkin pätkiä ilman pelkoa turhasta toistosta. Toisaalta lyhyemmät haasteet tarjoavat myös tarpeen mukaan mukavan välipalan.

Pelaajan pelityyli vaikuttaa suoraan hahmon kehitykseen. Homman jujuna onkin, että korit tehtäisiin mahdollisimman näyttävästi. Useimmiten pelin toki voi voittaa helpoiten siten, että menee vain ja tekee niitä koreja. Näin toimimalla hahmokehitys on kuitenkin huomattavasti hitaampaa, sillä mitä enemmän temppuja komboon kertyy, sen isommalla kauhalla pisteitä tietysti heruu. Mitä enemmän hahmo kerää pisteitä, sen nopeammin ja taidoiltaan paremmaksi hahmo myös kehittyy. Kikkailu vaatii kuitenkin rutkasti harjoittelua ja hitusen tuuriakin. Kikkapisteiden maksimointia silmällä pitäen pelaajalle suodaan välillä mahdollisuus tehdä kunnon pistetiliä aktivoimalla GameBreaker -kikkatila. Toisaalta huolimattomalla temppuilulla voi myös satuttaa leukansa ja menettää sekä pallon, että pisteet vastustajalle. GameBreakerin ainoa haittapuoli tuntuukin olevan se, että koska tietokonevastustajat osaavat luonnostaan kikkailla huomattavasti lahjakkaammin kuin esimerkiksi meikäläinen, saattavat useamman pisteen arvoiset bonuskorit tuntua välillä hieman epäreilulta. Tasavertaisen ihmisvastustajan kanssa EA:n katukoriksen viihdyttävyysfaktori onkin oikeastaan korkeimmillaan. Moninpeliä voi harrastaa joko samalla konsolilla tai netin välityksellä Livessä.

Tässä on sinulle mitali

On melko kiintoisaa seurata, kuinka eri tavoin pelintekijät ovat ratkaisseet Xbox360-pelien achievement-saavutuspisteiden jakamisen. Tässä jo jonkin aikaa muuatta japanilaista autopeliä pelanneena olen saanut kerättyä useiden tuntien pelaamisen ja hienvuodatuksen tuloksena suunnilleen parikymmentä pistettä. NBA Street Homecourt palkitsi meikäläisen palloilut samantien neljälläkymmenellä pisteellä ensimmäisestä hävitystä ottelusta. Yhdeltä istumalta pelaten kasassa oli jo pitkälti toistasataa pointsia, jotka toki nostivat pelaajastatustani roimasti, mutta herättivät samalla itsessäni lievää epäilystä siitä, olinko todella muka "saavuttanut" pelissä jotakin.

NBA Street Homecourt on vaikeusasteeltaan huomattavasti tasapainoisempi kuin sarjan aiemmat osat. Peliä ei ole kuitenkaan helpotettu liikaa, vaan pelaamisesta on tehty yksinkertaisesti hauskempaa. Palloiluun on todella keskityttävä, tai muuten häviön karvaan kalkin nieleminen on edessä. Siten katu-NBA eroaakin mielestäni muista, hieman vakavammista urheilupeleistä. Ainakin itse olen yleensä pärjännyt yllättävän hyvin sivusilmällä ja vasurilla helpommilla tasoilla pelaten, sanotaan nyt esimerkiksi NHL-sarjan peleissä. NBA Street Homecourt tarjoaa kuitenkin helpoimmillaankin sopivassa suhteessa haastetta, jota voi taitojen karttuessa myös lisätä vaikkapa kesken kauden. Jos siis perinteisempi koripallo alkaa syystä tai toisesta tympiä, kannattaa harkita palaamista takaisin ghettoon tykittämään ehtaa katukorista kulman kundien kanssa.