Muutama vuosi sitten ilmestynyt erinomainen Resident Evil 4 nosti jo hieman kaavoihinsa kangistuneen pelisarjan kertaheitolla uusiin sfääreihin, joten odotukset jatkon suhteen olivat korkealla. Valitettavasti vain kerta toisensa jälkeen huonommin tehdyt nelosen käännökset eri pelialustoille antoivat (ainakin näin jälkikäteen tarkasteltuna) esimakua tulevasta, sillä karu totuus on, ettei välityön oloinen Wiin Umbrella Chronicles mikään varsinainen lottovoitto ole.

Kiskot vie etelään

Tarinan osalta tarjolla on pääasiassa vanhan kertausta, sillä pelin tapahtumat ovat tiivistelmä Resident Evil Zerosta aina sarjan kolmososaan asti ja vasta loppupäässä päästään käsiksi uuteen tarinantynkään. Lähinnä pikakelaukselta tuntuva kerronta kuitenkin ontuu pahasti ja aiempia osia tuntematon pelaaja tuskin saa pääasiassa episodien lyhyissä alku- ja loppuanimaatioissa kuvailluista tapahtumista juuri minkäänlaista tolkkua. Tarina ja sen kerronta sinällään eivät kovin suuria miinuksia kuitenkaan ole, sillä peliautomaattien valopyssypaukutteluista tuttuun tapaan kiskoilla etenevä räiskintä ei kummoista tekosyytä toiminnan tueksi kaipaa.

Kontrolleissa sen sijaan ei ole valittamista. Räiskintä hoituu valopistoolityyliin, ase ladataan Remotea ravistamalla ja sinne tänne ripotellut esineet kerätään talteen A-nappia painamalla. Vaikka kiskoilla edetäänkin, pystyy päätä sentään hieman kääntelemään Nunchukin tatilla, satunnaisia väistöliikkeitä ja vastahyökkäyksiä puolestaan suoritetaan tilanteesta riippuen joko tiettyä nappia hakkaamalla tai Remotea heiluttamalla ja iholle pyrkivät elämänmuodot puolestaan eliminoidaan puukolla A-nappia pohjassa pitämällä ja remotea vispaamalla. Yksinkertaisuus on valttia ja toiminnot ovat selkärangassa jo parin minuutin pelailun jälkeen. Pidempiä sessioita tosin ainakin omalla kohdallani pyrki hieman rajoittamaan oikean käden ranne, jonka mielestä jatkuva Remoten ravistelu ei ehkä kuitenkaan ole se ergonomisin mahdollinen ratkaisu aseen lataamiselle.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan tuoreelta tuntuneen konseptin tuottamaa riemua kuitenkin latistavat tehokkaasti alkupuoliskon äärimmäisen tylsät ja itseään toistavat kentät. Jokaisen kentän puolivälissä on tallennuspiste ja lopussa odottaa pomotappelu, jossa meininki on aina sama: ammutaan herkkään paikkaan, kuten suuhun tai päähän, ja väistellään itse mahdollisia hyökkäyksiä. Myös tallennuspistejärjestelmä tahtoo aiheuttaa harmaita hiuksia. Pomotappeluita saa sentään yrittää suoraan matsin alusta aina uudelleen, mutta matka kentän alusta ensimmäiseen save pointtiin on turhan pitkä, etenkin kun pelintekijät eivät nähtävästi ole reilusta meiningistä kuulleetkaan. Aivan liian usein pelaajalle ei anneta edes mahdollisuutta reagoida ennen kuin osumaa jo tulee (kiitos varsin usein selkä menosuuntaan etenevien ”eliittisotilaiden”) ja kun energialisiäkin tarjoillaan ainakin normaalilla vaikeustasolla suhteellisen satunnaisesti, on seurauksena turhan usein saman kentän jauhaminen sen verran moneen otteeseen, ettei yllätyksiä ilmene ja oikeat aseet ovat oikeaan aikaan käsillä.

Pakko tappaa talossa ja puutarhassa

Pelin asearsenaali on kohtuullisen laaja, kattaen kaikki perustyökalut haulikosta rynnäkkökivääriin ja Magnumista kranaatinheittimeen, minkä lisäksi aseita pääsee parantelemaan tehtävien suorittamisesta palkinnoksi saaduilla tähdillä. Valitettavasti käyttökelpoisia näistä ovat lähinnä haulikko ja rynkky, sillä muihin ei panoksia yhtä tai kahta kenttää lukuun ottamatta ole tarjolla, eikä mukaan saatavilla muutamalla kudilla taas selviä hengissä edes ensimmäistä minuuttia.

Ulkoisesti peli on kaunista katseltavaa, joskin visuaalisesta puolestakin olisi saatu enemmän irti, mikäli pelaaja ei vietäisi kuin pässiä narussa. K-18 -peliksi meininki on myös kohtalaisen kesyä, vaikka päitä toki silloin tällöin räjähteleekin, ja tämän genren peliin paremmin olisikin mielestäni sopinut kunnolla överiksi vedetty splatter-meininki vaikkapa Peter Jacksonin varhaisten tuotosten hengessä. Äänipuoli ei valitettavasti etenkään ääninäyttelyn osalta ole grafiikan tasolla ja muutenkin meininki on jotenkin kovin latteaa. Enpä olisi niitä huonojen kauhuelokuvien kaikkein halpamaisimpia hätkäytysefektejä uskonut kaipaavani, mutta tähän peliin ne olisivat sopineet kuin nenä päähän. Nyt ongelmaksi muodostuu se, että pelissä ei ole tippaakaan huumoria, eikä se yritä myöskään tosissaan pelotella, joten kokemuksen osalta lopputulos jää lähinnä yhdentekeväksi.

Kaksin kauniimpaa

Enimmät narinan aiheet kuitenkin unohtuvat kaksinpelissä. Kaikki pelin päätehtävät voi pelata kimpassa ja tällöin meininki on parhaimmillaan kuin klassisen House of the Dead -kolikkopelin äärellä. Ongelmia aiheuttavat lähinnä tähtäinten sekoittuminen ja niissä tarjottavan tärkeän informaation, kuten panosten määrän, hukkuminen yleiseen huitomiseen. Isokokoisissa tähtäimissä on myös se vika, että ne tahtovat peittää välillä turhankin tehokkaasti etenkin hieman taaempana ruudulla tapahtuvia asioita.

Vaikka aluksi piristävältä tuntuneella Umbrella Chroniclesilla on kiistatta hetkensä, erityisesti kaverin kanssa kimpassa pelattuna, ei loppuen lopuksi voi välttyä tunteelta, että tavoitteena on lähinnä rahastaa fanipoikia rakentamalla vanhojen juonenkäänteiden varaan peli, jota tuskin tulisi pelattua viittä minuuttia kauempaa ilman Wiin kontrollien mukanaan tuomaa uutuudenviehätystä. Vaikka kerättäviä esineitä ja avattavaa sisältöä on tarjolla kohtuullisen runsaasti, pitävät tylsät kentät, raiteilla etenemisen rajoittavuus ja jonkinlainen kokonaisvaltainen innottomuus tehokkaasti huolen siitä, ettei pelin pariin tule turhan usein palattua. Kyllä tätä pieninä annoksina silloin tällöin pelaa, mutta se, kannattaako siitä riemusta jotain maksaa, onkin sitten jo kokonaan toinen asia.