Bungie lähti, Halo jäi. 343 Industries -pelistudiolla oli käsissään pelisarja, jota Microsoftillakin pidetään tärkeimpänä syynä Xboxin menestykseen. “Tätä ei sovi mokata, pojat”, todettiin varmasti monessa saunaillassa, tai sen Amerikan vastikkeessa. Hienosti tehty ja peliin joitakin yhtymäkohtia sisältävä Forward Unto Dawn -web-sarja johdatti Master Chiefin paluuta odottavat tähän päivään ja sen voin kertoa, etteivät 343 Industriesin pojat mokanneet. Jättivät tosin vielä parantamisen varaa.


Vaikka monet räiskinnän ystävät ostavat Call of Dutyt ja Battlefieldit vain moninpelatakseen, laskisin Halot sellaisiksi genren peleiksi, joita hankitaan myös yksinpelin ja tarinan vuoksi. Siitä syystä (ja koska peliseuraa ei ymmärrettävästi viime viikolla vielä verkkopeleissä kauheasti ollut) tämä arvostelukin keskittyy seikkailuun yksinäisen suden vinkkelistä. Halo 4 on myös yksi niistä peleistä, joiden mukana arvostelija saa pitkän listan asioita, joita ei saa spoilata. Kerron siis juonesta niin vähän kuin mahdollista.



Forward Unto Dawn -sarjan lopussa vihjaillaan hieman siihen, mistä Master Chief muiden spartalaisten kera on lähtöisin ja tämä liittyy myös pelin juoneen, mutta keskeisessä osassa on tuttu tekoälytyttö Cortana. Käytännössä voisi sanoa, että yksinpelikampanja pelataan yksin co-oppina, sillä ellei Cortanaa aseteta jonnekin hakkeroimaan, antaa hän Chiefille tasaista tahtia komentoja. Kaksikon suhde käy selvemmäksi kuin edellisissä peleissä.


Pelin parasta antia sekä tarinan, että toiminnan kannalta ovat sen alku ja loppu. Niissä on tunnelmaa, tunnetta, sankarillisuutta ja uuden tuntua. Keskivälillä ollaankin sitten melkoisen tutun oloisissa Halo-tunnelmissa, vaikka maisemat ovat uusia. Touhu ei tunnu maailman pelastamiselta ennen kuin loppuvaiheessa ja Chief toimii enemmänkin juoksupoikana. Käy painamassa niitä kahta nappia! Käy tuhoamassa ne kolme suojaa! Yes, sir! Kyllä tarinan haluaa silti nähdä kokonaan ja taipaleen tahkoaa mielellään loppuun asti - tai siihen ‘uuteen alkuun’, kuten 343 Industries haluaa asian nähtävän.

En tiedä, ovatko tietyt pelit spoilanneet minut sillä, että asioita voisi suorittaa enemmänkin kuin yhdellä tavalla. Jotenkin tuntuu vanhakantaiselta se, että jos kiertää osan vihollisista päästäkseen nappia painamaan, nappia ei olekaan siellä! Se ilmestyy vasta, kun kaikki pahikset ovat kohdanneet kuolemansa. Sama pätee myös joidenkin ovien aukeamiseen. Taktikointia voi, ja kannattaa, harrastaa lähinnä siten, että hoitelee osan vihollisista tarkkuusaseella kauempaa, ennen kuin alkaa ryntäilemään. Vaikeustasosta (ja jonkun verran pelaajan taidoista) on sitten kiinni, kuinka ramboilu kannattaa: normaalitasollakaan se ei ole monesti hyvä idea, helpoimmalla rynnimisen määrällä sen sijaan ei juuri ole merkitystä.


Sillä on merkitystä, minkä promethean-pirulaisen tai muun elämää vaikeuttavan olennon päästää ensin päiviltä, ja opin nopeasti vihaamaan niitä lentäviä, jotka suojasivat muita. Muutenkin vastapuoli osoitti enimmäkseen kiitettävää tekoälyä suojautuessaan räiskeeltäni, teleportatessaan kimppuuni ja kiertäessään sivustaani. Jokaisella vihollistyypillä oli selvästi oma älykkyystasonsa. Kun taas oman puolen joukkoja kaivattiin esimerkiksi Warthogin kuskiksi, aiheuttivat niiden valitsemat ajoreitit vakavaa facepalmausta.



Alun ja lopun erilaisuuden lisäksi välillä räiskintätarpomista rikotaan ajelu-, mechailu- ja lentelyjaksoilla. Ajoneuvon loppumattoman ammusvaraston äärellä vihollisten lahtaus oli välillä liiankin helppoa, mutta silti nämä kohtaukset tuntuivat pieniltä piristysruiskeilta. Eräästä loppupuolen osiosta tuli mieleen muutamakin vanhempi retropeli, mikä taas toi mukanaan hieman päälleliimatun tunteen. Toisaalta se oli yksi niistä hetkistä, joissa Chief tuntui oikeasti siltä sankarilta, jonka onnistumiseen tehtävässään ihmiskunta luottaa kuin kallioon.


Halo 4 on graafisesti loistokas, voisin jopa sanoa, että X360-peliksi teknisesti likimain virheetön. Varmasti jossain pelissä on hetkiä, jotka ovat komeamman näköisiä, mutta kokonaisuutena Halo 4 on kauttaaltaan tyylikäs. 343:n pelimoottori, graafinen suunnittelu ja tekstuurivalinnat saavat pelin näyttämään paremmalta, kuin minkään aiemman Halon. Monta kertaa ei tule hetkeä, joka välittömästi tiputtaisi leuan, mutta kun maisemia syventyy katsomaan, huomaa, kuinka ajatuksella ne on tehty, jotta Xbox 360:n graafiset kyvyt saataisiin näyttämään entistä paremmilta konsolin elinkaaren tässä vaiheessa. Hahmojen animointi ja liikkuminen on huomattavasti luonnollisemman näköistä ja välianimaatiot on nekin tehty sellaisella laadulla, että realismi ei ole kaukana. Budjettia on varmasti riittänyt viimeistelyyn ja hiontaan, mistä esimerkkinä voidaan pitää mm. joidenkin aseiden kasautumista Chiefin kädessä - se on kertakaikkisen coolin näköistä.

Jokaisessa X360-pelaajassa sydämen paloa herättävän Halo-musiikkiteeman käyttö on jätetty minimiin, mutta kyllä siitäkin kaikuja kuullaan. Harmittavan vähän muusta musiikista jää mieleen, mutta missään kohtaa ääniraita ei ylly häiritsemään, vaikka yhdessä kohtauksessa tehty valinta särähtikin korvaani asteen liian sankarilliselta suhteessa siihen, mitä oli tapahtumassa. Plussaa kuitenkin siitä, että uuden säveltäjän myötä peli saa oman, laadukkaan ja muista eroavan soundtrackinsa. Edellisiin peleihin verrattuna Master Chief pälättää kuin papupata, mikä sekin jakanee mielipiteitä, mutta päähenkilöiden roolitukset on valittu ehdottomasti oikein. Sivuhahmoissa sen sijaan esiintyy jonkin verran ylinäyttelemistä.




Kyllähän Haloja ostetaan moninpelinkin vuoksi ja kappas, mikäs tämä toinen levy täällä on? Moninpeliosio pitää asentaa konsolin kiintolevylle, minkä jälkeen kakkoslevyä ei sitten enää tarvitakaan. Päävalikosta heti Kampanjan (kaikki on muuten suomeksi) alta löytyy Infinity, jossa loikataan ei-Chief-spartalaisen soturin saappaisiin. Yksinpelaajillekin löytyy lisää pelattavaa, sillä tarinaa jatkavat Spartan Ops -minitehtävät, joita tulee viikoittain ilmaiseksi lisää, voi pelata joko yksin tai kavereiden kanssa co-oppina.

Moninpeliä maisteltiin jo V2.fi:n ennakkoartikkelissa. Sitä on Infinity-valikon War Games -osasto, johon kuuluu yhdeksän eri pelimuotoa, mm. tutut King of the Hill ja Team Slayer. Peli käsittääkseni koettaa parhaansa saadakseen taistoihin tasavertaiset joukkueet, mutta ilmeisesti meikäläinen on näissä pippaloissa vain totaalisen huono. Hauskaa oli silti. Tätä puolta Halo 4:stä on selkeästi modernisoitu kilpailijoita vastaavammaksi enemmän kuin yksinpeliä.

343 ei mokannut, mutta lopuksi jää tunne siitä, että pelistudio pelasi hieman varman päälle, mikä oli varmaan johtoportaan mielestä suositeltavaakin. On varmasti joukko ihmisiä, jotka tulevat pettymään siihen, että Halo 4 tuntuu paikoittain tasapaksulta, eikä tarjoa roppakaupalla uusia temppuja. Minä kuitenkin pelasin pelin mielelläni läpi ja annan 343:lle siunaukseni, sekä pelille suositukseni. Ehkä seuraavassa pelissä uskalletaan ottaa hieman enemmän riskejä.