Ennen oli kaikki paremmin. Pelimaailmassa tämä on lause, jota moni on varmasti mielessään toisinaan pyöritellyt. Sitten sitä käynnistää vaikkapa Amiga-emulaattorin ja toteaa, että kyseinen väittämä on oikeastaan silkkaa kukkua. Suurin osa vanhoista muistojen kullittamista peleistä on pelottavan usein silkkaa isokokoista vaskipuhallinta. XCOM: Enemy Unknownin esi-isä on niitä harvoja 90-luvun pelejä, joita allekirjoittanutkin voisi kuvitella pelaavansa edelleen alkuperäisellä raudalla.




Vanhojen suosikkipelien uudelleenlämmitykset eivät yleensä herätä meikäläisessä kovin suuria toiveita mahtavista pelikokemuksista. Ehkä eniten siksi, että erityisen tasokkaita lämmityksiä en ole päässyt kokemaan. Tällainen tehtävä on ehkä vaikeampi, kuin mitä monet pelintekijät projektin alussa ovat kuvitelleet. XCOM: Enemy Unknown on toista maata. Se kumartaa syvästi alkuperäisteoksen suuntaan, mikä on vähintäänkin turvallinen ja mielestäni erittäin hyvä ratkaisu. Toki Firaxis olisi voinut lähteä sooloilemaan ja uudistaa koko pelisysteemin, mutta ehkä se riittää väkisinmakaamisesta, että pelistä on tuloillaan FPS-lämmitys, jota en ole kovin monen kuullut odottavan malttamattomana.

Pelin juoneksi ei aina tarvita 500-sivuista käsikirjoitusta, vaan joskus yksinkertainen alustus riittää. Maapallon eri kolkissa ollaan kovasti hätää kärsimässä, kun avaruudesta tunkeutuu perin vihamielistä jengiä herättämään pahennusta. Pelintekijät antavat pelaajalle vähän, mutta riittävästi ohjeistusta: rakenna toimiva tukikohta, kouluta huippusotilaita, kehitä teknologiaa, tuhoa alienit ja pelasta maailma. Kuinka vaikeaa tuo nyt voi olla? Jos rohkenet pelata vaikeammilla tasoilla, parhaimmillaan tai pahimmillaan avaruusolennot pistävät melkoisen hanakasti hanttiin.

Aseiden ja suojien pitäminen ajan tasalla on yksi hengissäpysymisen perusedellytyksistä. UFO-teknologiaa tutkimalla maallisemman arsenaalinsa voi päivittää intergalaktiselle tasolle. Siitäkin on kovasti apua, jos onnistuu pitämään joukkonsa hengissä. Kokeneemmat sotilaat osaavat näet taistella matkan varrella ansaituilla erityistaidoillaan selvästi nöösejä paremmin. Harvassa pelissä pelaaja harmistuu yhtä paljon huolella vaalittujen pelihahmojensa hengenlähdöstä.




On mielestäni erityisen hienoa, että XCOM: Enemy Unknown ei jää vain PC-pelaajien iloksi, vaan tarjolla ovat myös asianmukaiset konsolikäännökset. Isometrinen vuoropohjainen strategiapeluu sujuu luonnollisesti kaikkein sujuvimmin hiirellä ja näppiksellä, mutta testissä ollut PS3-versio totteli sekin pienen totuttelun jälkeen pelaajan käskytystä aivan riittävän asiallisesti. Yksi harvoista asioista, joista itse keksin pelistä todellista nillitystä, on pelin sarjakuvamainen grafiikka, joka nakertelee hiukan sitä hyytävän jännittävää tunnelmaa, joka 90-luvun alkuperäisteoksessa oli selvästi läsnä. Ei toteutus tällaisenaan estä pelistä nauttimasta, mutta jos minulta olisi kysytty, niin olisin toteuttanut visuaalisen ilmeen hiukan toisin.

Pohjimmiltaan XCOM: Enemy Unknown on ihastuttavan oldskool. Nykyaikaa pelissä edustaa lähinnä audiovisuaalinen anti, joka on sopivassa suhteessa vanhaa ja uutta sekoittava toimiva yhdistelmä. Peli nojaa vahvasti alkuperäisen UFO:n tukevaan perustaan, eikä yritä liimata ylimääräistä hollywoodia ja hilettä sen päälle. Siinä, missä perustavaakin perustavampaa laatua oleva räiskintäpeli hyötyy toisinaan valtavasti visuaalisesta kimalteesta, ei peli, jonka syvin idea on riittävän hyvä, vaadi moisia ponnistuksia ollakseen viihdyttävä. Nimimerkillä eräskin Medal of Duty juuri arvostelussa...

Aiemmin pelistä julkaistiin V2.fi:ssä ennakkokatsaus.