“Fable: The Journey ei ole raiteilla.”

Näin vakuutti Peter Molyneux useaan otteeseen ja painokkaasti vielä viime vuonna, kun peliä epäiltiin demon perusteella raide-ammuskeluksi. “Se näyttää että se olisi raiteilla, mutta mikään ei voisi olla kauempana totuudesta.” En tiedä mitä tuolle hänen aikoinaan avoimeksi ja jopa vallankumoukselliseksi mainostamalleen Kinect-pelille on tapahtunut, mutta tämä käsillä oleva peli kyllä on, ehdottomasti ja epäilyksettä, raiteilla.




Jo ensimmäisen kappaleen perusteella on selvää, että Fable Journey ei ole sitä, mitä Fable-sarjan peliltä odottaisi. Poissa on avoimuus lukuisine sivutehtävineen, valtavine maailmoineen ja lukemattomine hahmonkehitysvaihtoehtoineen. No, hahmoaan voi kehittää, mutta yksinkertaisesti taso kerrallaan valittavista uusista ominaisuuksista tai parannuksista. Vaihtoehtoja on joka tasolla huimat kaksi. Hahmon ulkonäköön, luonteeseen tai valintoihin ei voi vaikuttaa lainkaan.

Tämä kaikki ei kuitenkaan vielä tee pelistä huonoa, ainoastaan hyvin erilaisen verrattuna sarjan muihin peleihin. Yhtäläisyyksiäkin löytyy: edelleen seikkaillaan Albionin maailmassa, ja mukana on jälleen kerran faneille tuttu Theresa. Aiempien pelien tapahtumista puhutaan, ja paikoitellen niitä avataan jopa hitusen lisää. Grafiikat ovat piirroselokuvamaisia, ääninäyttely loistaa, ja dialogi viljelee mukavan kepeää huumoria. Sivuhahmoja ei tule vastaan monia, mutta ne toimivat.




Pelin keskiössä on Gabriel, karavaanistaan eksynyt nuori mies, joka yrittää löytää takaisin omiensa pariin. Matkan varrella Gabriel törmää Korruptioon, isoon pahuuteen, joka uhkaa koko Albionia. Tuon pahuuden kynsistä hän onnistuu pelastamaan Theresan, sokean näkijän, mutta samalla Gabrielin rakas hevonen Seren loukkaantuu kuolettavasti. Pelastaakseen ystävänsä Gabriel noutaa Theresan ohjeistuksella hansikkaat, joiden taikavoimien ansiosta ratsu parantuu. Theresa jätti kuitenkin mainitsematta, että samalla hansikkaat sitovat itsensä Gabrieliin, ja lyövät lukkoon hänen kohtalonsa Albionin sankarina. Haluton sankari ei siis lähdekään etsimään heimoaan, vaan tahdonkiviä, maagisia esineitä joiden avulla voidaan ajaa Korruptio pois ja pelastaa maailma. Tarina on juuri niin perinteinen ja odotettava kuin miltä se kuulostaa, mutta kuitenkin tarpeeksi hyvin kerrottu, jotta se jaksaa kiinnostaa koko pelin ajan.

Matkasta iso osa taittuu ratsastaessa kapeilla teillä, joilla hevosta ohjataan liikuttamalla ohjaksia yksinkertaisin elein. Toinen puoli pelistä kuluu sankarin taistellessa Fable-maailman tuttuja vihollisia, kuten hobbeja, balveriineja ja tuonpuoleisia vastaan. Tässä hansikkaat osoittautuvat hyvin hyödylliseksi, sillä niillä voi ampua energiapalloja sekä myöhemmin myös tulipalloja ja keihäitä vihollisia kohti. Pelaaja loitsii luonnollisesti käsillään, Kinect-pelistä kun on kyse, tosin tällä kertaa istualtaan. Yksinkertaisimmassa loitsussa käsi nostetaan hartian korkeudelle ja sitten työnnetään eteenpäin kohdetta kohti. Jos hyvin käy, tähtäys onnistuu ja loitsu osuu viholliseen. Aivan liian usein näin ei käy.




Kun ohjaus hetkittäin toimii täydellisesti ja loitsut osuvat sinne minne kuuluukin, pelaaminen tuntuu paremmalta eleohjaukselta kuin ehkä mikään tähän asti. Loitsuaminen tuntuu hauskalta, pelissä on paremmin mukana, ja melkein jo huudahdan, että Kinectistä on sittenkin johonkin! ...Mutta nämä hetket ovat hyvin harvassa ja menevät nopeasti ohi, ja hetken päästä kiroan eleohjauksen pahimmaksi asiaksi mitä pelimaailmalle on sattunut pitkään aikaan. Toisinaan tuntuu että Kinect hukkaa kaikki asetukset kun helpoimmatkaan eletoiminnot eivät enää toimi. Säädin verhoja, valoja, pelaamispaikkaa, huonekaluja, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Uskomattominta on, että tällaisista ongelmista kärsivään peliin on upotettu tarkkuustehtäviä, joissa tarvitsee osua oikeassa järjestyksessä oikeisiin kohteisiin. Tai ehkä uskomattominta on sittenkin, ettei pelistä löydy sisäistä kalibrointia kuin pelin alusta, jonka jälkeen siihen ei voi enää palata. Sen sijaan joutuu useinkin siirtymään Xboxin Kinect-asetuksia säätämään, jonka jälkeen peliä on taas hyvällä onnella hetki siedettävä pelata.

Peliin on tietenkin ympätty kaikenlaisia turhia eletoimintoja, koska Kinect. Tästä esimerkkinä leirit, joita saa “tutkia” käymällä läpi erilaiset toimintapisteet kallistumalla eri suuntiin. Näissä voi vaikkapa harjata hevosta heiluttelemalla käsiään ilmassa. Tai syöttää omenaa poimimalla se ensin loputtomien omenien puusta kurottamalla kättään kohti taivasta ja sitten ojentamalla se hevoselle. Tällä on luultavasti yritetty saada pelaaja tuntemaan Gabrielin ja Serenin välinen vahva side. Ehkä silittelyt toimivat lisäarvona jos noin yleensä tykkää hevosista, mutta itseä nämä tehtävät vain ärsyttivät, ja side syntyi paremminkin tarinankerronnan myötä.




Tuntuu että Fable Journey yrittää liikaa olla jotain muuta kuin se on. Molyneuxin kiire kuuluttaa olematonta avoimuutta on tästä yksi esimerkki. Toinen on se, että pelistä löytyy matkan varrella olevista arkuista keräiltäviä kortteja. Nämä kuitenkin löytyvät poikkeuksetta etsimättä, jos vain pysähtyy valinnaisille pysähdyspaikoille. Itse keräsin ilman yritystä kaikki kortit yhtä lukuunottamatta. Tämä yksikin jäi väliin ainoastaan siksi, että yrittäessäni hidastaa hevostani yhdelle pysähdyspaikoista liikkeeni tulkittiin päinvastoin kiihdytykseksi, ja heppa laukkasi pikavauhtia kohdan ohi. Turhat keräilykortit ja muutamat hetkeksi toisistaan eroavat reitit ovat heikko yritys saada peli näyttämään joltain muuta kuin rehelliseltä raide-seikkailulta. Keräilykorttien sijoittaminen toimintakohtauksiin olisi toiminut paremmin, ja Arcade-tilassa näin on tehtykin: siellä pääsee pelaamaan taistelukohtia uudestaan, ja samalla keräämään linnunpelättimiä joita on piiloteltu kohtausten sekaan.

Jos Kinect-pelit kiinnostavat ja omaa teräksiset hermot ohjauksen epätarkkuuden suhteen, Fable Journey voi olla hyvä valinta. Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin Fable Journey on kuitenkin core-pelien parhaimmistoa mitä Kinectille on tarjolla, mikä tosin ei vielä paljoa ole. Suurelle osalle Fable-sarjan faneista peli on kuitenkin mitä todennäköisemmin pettymys. Hahmot ja tarinan kulku kauniissa maisemissa sekä hetkittäin hyvin toimivat kontrollit pelastavat pelin olemasta täysi floppi, vaikka pahinta toisaalta on, että kaikesta pinnallisuudestaan, raiteistaan ja hevosenhoidoistaan huolimatta olisin pitänyt tästä pelistä. Jos vain se eleohjaus olisi toiminut.