Yllättävät pelijulkaisut ovat nykyään harvinaisia. Tästä pitävät huolen loputon jatko-osien vyöry sekä tyypillisesti kuukausien mittaiseksi venyvät, pelien julkistusta edeltävät hypetysrumbat. Syystä tai toisesta Bethesdan julkaisema ja Arkane Studiosin (Arx Fatalis, Dark Messiah of Might and Magic) kehittämä Dishonored tuotettiin kaikessa rauhassa loppuun ennen mainosmyllyn käynnistämistä ja täten positiivinen yllätys olikin valmis. Dishonored on kuin Thief, Bioshock, Deus Ex: Human Revolution ja Half-life 2 heitettynä tehosekoittimeen. Lopputulos on pelipirtelö, josta voi olla hieman vaikea löytää mitään kovinkaan omaperäistä vivahdetta, mutta maku on herkullinen.




Pelin omalaatuisin ominaisuus on sen maailma. Tapahtumapaikkana toimii vanhan Lontoon mukaan mallinnettu fiktionaalinen Dunwall, jossa pelaaja suorittaa seikkailunsa kuningattaren kuuluisan henkivartijan, Corvon saappaissa. Dunwallia vaivaa mystinen tauti, joka niittää kansaa kuin heinää ja muuttaa ihmisiä jonkinlaisiksi zombieiksi. Taudinlevittäjinä toimivat rotat ovat vallanneet kadut sekä talot. Kun hommat menevät tästäkin enemmän käsille ja Corvo lavastetaan syylliseksi, alkaa tehtävistä koostuva operaatio miehen maineen palauttamiseksi. Sen enempää tarinaa spoilaamatta todettakoon, että yleensä tehtävänä on jonkun enemmän tai vähemmän salassa suoritettava eliminoiminen, kidnappaaminen tai pelastaminen.

Suurin osa tehtävistä suoritetaan omalla kartallaan, joka koostuu jostain osasta kaupunkia. Vaikka ohjeenanto on yleensä aika yksiselitteinen, ei kuitenkaan voida puhua putkesta, tai jos puhutaan, niin puhutaan oikein leveästä sellaisesta. Tiettyyn pisteeseen on yleensä päästävä, mutta suoraan sinne juokseminen on loistavan pelisisällön tuhlausta. Kartat läpi koluamalla löytää niin ylimääräistä tehtävää, hahmolleen parannuksia kuin mielenkiintoista nähtävääkin. Jotkut pikajuoksijat ovat jo ehtineet itkeä siitä, että tämänhän pääsi lävitse muutamassa tunnissa. En ymmärrä, mitä tällaisella valituksella ajetaan takaa. Pitäisikö kaikkien pelien olla kapeita, tiettyyn toimintamalliin pakottavia putkia, jotta päätarina saataisiin varmasti riittävän pitkäksi niille, jotka eivät osaa lähteä risteyksessä vasemmalle, kun päätehtävän määränpää löytyy oikealta? Tuotantoprosessin keston ja kustannusten kannalta on varmasti lähes samantekevää onko kyseessä päätehtävä vai sivutehtävä, jos joka tapauksessa tähdätään laatuun. Itselleni pelitunteja kertyi ainakin 20, enkä ihan kaikkia kulmia kolunnut.




Toiminnan osalta Dishonored on melkein kuin kaksi peliä yhdessä. Halutessaan pelin pääsee ilmeisesti lävitse ketään tappamatta. Vastapainoisesti murhanhimoisille on mahdollista pistää kylmäksi joitain päähahmoja lukuun ottamatta vaikka koko kaupunki. Pasifistien lähestymistapa perustuu kuurupiiloon ja vartijoiden hiljaiseen kierrosta poistamiseen, siinä missä suoraviivaisempi lähestyminen suoritetaan miekoilla, alkeellisilla pyssyillä ja ansoilla. Molempia lähestymistapoja tukevat Corvon taikavoimat ja taidot, joita saa lisättyä ja paranneltua pelimaailmasta löytyvillä riimuilla. Lisäksi kaduilta ja taloista löytyy riipuksia, joilla saa käyttöönsä kaikenlaisia passiivisia bonuksia.

Tehtävien välissä pelaajalla on mahdollisuus parannella varustustaan ja taitojaan myös pelirahalla, jota saa keräämällä tai pöllimällä kamaa kaupungilta. Välillä unohduin taloihin ja kartanoihin ihan vaan etsimään jotain arvokasta mukaanvietävää, vaikka varsinaista tarvetta ei ollut. Jos on ok sanoa että pelissä tappaminen on hauskaa, niin sitten kukaan ei varmaan pahastu, kun kerron että sain jotain selittämättömiä kiksejä virtuaalianastamisestakin. Hommaa tukevat huolella lavastetut, melko realistiset ympäristöt, jossa arvokkaat asiat löytyvät suurinpiirtein sellaisista paikoista kun niiden kuvittelisin löytyvän. Mitä vaikeampi jonnekkin on päästä, sitä todennäköisemmin sieltä löytyy jotain arvokasta.




Yritin jakaa pelikokemukseni hiipimällä suoritettaviin tehtäviin ja suoraviivaiseen rähinään. Ninja-Corvon ystäviä ovat varjot, tajuttomia vartijoita kätevästi säilövät roskikset sun muut, yllätyshyökkäykset selän takaa ja teleporttitaika. Pääasiassa vastassa on vartijoita, joilla on ihan kohtuullinen tekoäly. Normaalit hiippailupelin myönnytykset on toki tehty, merkittävimpänä pelaajan nähneiden vahtien halu luovuttaa etsinnät pienen hetken jälkeen. Ei, se veitsi kädessä suoraan nokkasi editse juossut salamurhaaja ei ollut vain rotta. Hieman on vinguttava myös siitä, että vartijoiden tainnutus selän takaa tapahtuu aina juuri ja täsmälleen samalla tavalla ja samalla animaatiolla. Tappamista uskollisesti välttelevälle sankarille jatkuva kuristelu ja tajuttomien vartijoiden siirtely voi alkaa tuntua hieman monotoniselta.

Suora toiminta on veristä, monipuolista ja yllättävän haastavaa. Corvo ei kovin montaa iskua kestä ennen viikatemiehen visiittiä ja mistään rynnäkkökivääreistä on edes turha haaveilla, joten oikea-aikaiset hyökkäykset ja torjunnat ovat avainasemassa. Homma helpottuu ajan myötä pelaajan saadessa käyttöönsä voimakkaita superkykyjä, kuten ajan pysäyttämisen tai tietokonehahmon haltuun ottamisen. Koska temppuja on kohtuullinen määrä ja niitä saa taikapisteiden riittäessä ketjuttaa vapaasti, antaa Dishonored harvinaisen paljon tilaa mielikuvitukselle. Suoraan päin hyökkäämällä jo pari-kolme vahtia voi olla liikaa, mutta suunnitelmallisuudella ja hyvällä toteuttamisella isompikin poppoo ottaa lukua ennen kuin ehtivät rottaa sanoa.




Teknisesti Dishonored on kaksipiippuinen juttu. Peli pyörii hienosti täysillä asetuksilla (i7-860 @ 3.6Ghz, 8Gt, GTX670@680) ja äänet näyttelijöineen ovat kohdallaan. Ohjaus toimii hiirellä, ja kuulemma padillakin, täydellisesti. Grafiikat sen sijaan eivät yllä muun toteutuksen tasolle. Vaivalla suunnitellut ympäristöt kärsivät hieman nykystandardein suttuisista tekstuureista. Siinä missä itselleni mm. Skyrim kelpasi ihan hyvin jo alkuperäisillä grafiikoilla, Dishonored suorastaan huutaa tekstuuripäivitystä PC-versiolleen. Puuroiset seinät häiritsivät aluksi jonkin verran, mutta asiaan tottuu. Henkilökohtaisesti otan mieluummin hyvin pyörivän, tältä näyttävän pelin kuin komeimman mahdollisen, jos hintana on edes ajoittain epätasainen ruudunpäivitys.

Dishonored jätti mieleen aika samanlaiset fiilikset kuin myös arvostelemani Deus Ex: Human Revolution. Se on enemmän kuin osiensa summa, ja ilahduttava paluu aikoihin, jolloin muitakin kuin roolipelejä suunniteltiin niin, että myös päätehtävien ulkopuolista sisältöä ja mielenkiintoista tutkittavaa on tarjoilla. Olit sitten kasuaali hiiviskelijä tai hiiritaidoistaan ylpeä PC-elitisti, tällä pelillä on jotain laadukasta tarjottavaa. Tuore maailma, hahmot ja yhdistelmä erilaisia pelimekaniikkoja tuntuvat samaan aikaan sekä uudelta kokemukselta, että laadukkaalta paketilta vanhoja, hyväksi todettuja ratkaisuja. Tälle saakin tehdä jatkoa.