He he, terve. Nimi on Brian Tumor. Olen räiskintää ja strategiaa yhdistelevän sci-fisotapelin Carrier Command: Gaea Mission pääarkkitehti. Kuulin että te neljätoistavuotiaat harrastuspohjalta modeja väsäävät finniviljelmät haette tiimiinne jäseniä. Pääsenkö mukaan? Koodataanko uusi sarjatulisanko Quakkeen? Voisin diilata teille tupakkia ja vaimoni antaa puota.

Vastaus: "Ei."

Ensimmäisen viiden räiskintäminuutin aikana kävelin kentästä ulos kaksi kertaa ja kuolin. Menopelejä ei kannata laajemmissa maisemissa itse ohjailla - eikä komentaa kartalla, koska tekoäly saattaa nylkyttää estettä kunnes vehje posahtaa.

Kenties jossain vaiheessa käy niin, ettet tiedä mitä pitää tehdä. Peli antaa neuvonsa ja kartalla on symboleita, mutta ajoneuvot ovat demonin riivaamia täitä täishampoossa ja bensakin loppuu, joten vaihtoehtojen läpikäymiseen menee tunti. Jos omaat myönteisen elämänasenteen, voit toivoa, että olet vain tyhmä ja Xbox on hajoamassa. Kun ensi kertaa kokeilin kampanjaa, tallennusmahdollisuus ei toiminut. Ehkä se johtui Xboxista: eivät ominaisuudet oikeasti voi deaktivoitua! Ilo ilo kiva kiva.



Carrier Command on uusi versio 80-luvun klassikosta. Pelaajalla on lentotukialus tukikohtana, sotakoneita ja mahdollisuudet rakentaa asioita ja tehostaa tuotantoa kuten strategioissa yleensäkin. Yritys ajatella positiivisesti tulee tässä: tämä saattaisi viihdyttää kylmiltään kaverin kanssa. Keskittyisinkö säätämiseen, vai koettaisinko houkutella kaverin kaksintaisteluun - tai jopa väijytykseen? Ei mukana moninpeliä ole, mutta kuitenkin.

Tekoälyn ja estetiikan huomioiden tietokone antaa tympeämmän vastuksen kuin Wolfenstein 3D. Kampanja alkaa geneerisenä halo-sotilaan putkijuoksuna. Se on melkeinpä oikeasti hauskaa surkuhupaisuutta, kun eeppinen musiikki pärähtää soimaan esimerkiksi kun etenet pitkin putkea ja tasan yksi, noin yhdestä luodista kaatuva lelurobotti tulee vastaan. Pelasin tätä toisinaan yhdellä sormella huvin vuoksi (kontrolloiden kahta tattia ja liipaisinta).

Kampanjan voi sivuuttaa. Strategiatilassa päästään asiaan. Rakenna kauko-ohjattavaa kalustoa ja valtaa kymmeniä saaria. Kaluston liikuttelu staattisella kartalla pieni videoikkuna ylälaidassa ei järisyttävän jännää ole. Se on periaatteessa tyylikästä, kun siirryt lennokista ohjaamaan panssariautoa ja takaisin. Käyttöliittymä toimii, mutta varsinainen toiminta tuskin innostaa ketään, joka on kerrankin pelannut Battlefieldin kaltaista vauhdikasta nettiräiskintää ajoneuvoilla. Fiilikset ovat muualla kuin katossa, kun tähtäilet pahvilevyltä näyttävällä lasersäteellä leijuvaa rumaa persoonatonta digiboksia. PlayStation 3:n hiomattomassa timantissa StarHawk armoton toiminta ja reaaliaikastrategia yhdistyivät kuin tukka ja pää: Carrier Command on yrjöä suolesta.



Pahinta on odottelu, kuten olen monen nykystrategian arvostelussa ulissut. Useita reflekseilleni liian nopeita vääntöjä, ja elokuvia, joissa ei tapahdu käytännössä mitään olen kiitellyt, mutta odottelu... Jos ajoneuvojen on edettävä tasaista maastoa, ne hitusen nyhveerättyään saattavat pystyä siihen. Vihollisiakin ne ampuvat. Entäs minä?! Hivelenkö leukaa tuotantomahdollisuuksia selaillen sellaiset 5-10 minuuttia ja sitten yhden käskyn jälkeen taas 5-10 minuuttia, jos vaikka keksin uuden - tai siis edes jonkinlaisen - strategian? Vai ohjaanko yhtä vehjettä nenälläni, mikä on vapaaehtoista alias turhaa?

Ei. Ei, ei, ei. Ei.