Vuonna 2009 julkaistu Borderlands oli itselleni positiivinen yllätys. Maailmantuhon jälkeisiin tunnelmiin sijoittuva moninpelattava aavikkoräiskintä tarjosi ihan toimivan ammuskelun ohella myös loputtoman määrän satunnaisesti generoituja aseita, joten pelissä oli vetoa myös yleensä toimintaroolipelejä hakkaaville keräilyintoilijoille. Ihan klassikon asemaan ei ensimmäinen osa kuitenkaan ikinä päässyt, sillä vaikka kaikki oli ihan hyvää, ei mikään ollut oikein loistavaa, varsinkaan laiskasti toteutettu PC-versio. Vaan harvemmin sitä nykyään pelejä yhteen osaan jätetään, eikä Borderlandsin kehittäjä Gearbox tee tähän poikkeusta. Borderlands 2 on kaikkea sitä mitä edeltäjänsäkin. Ei paljoa enempääkään kyllä, mutta kokonaisuus on montaa askelta huolitellumpi.




Ensimmäinen osa ei allekirjoittaneella ikinä nähnyt päätöstään, mutta ilmeisesti hakusessa ollut holvi tavalla tai toisella löydettiin. Reikää kalliossa etsitään jatko-osassakin, niin pelaajan kuin pääpahis Handsome Jackin toimesta. Tueksi sankari saa ensimmäisestä osasta tutun, hyperaktiivisen robotin nimeltään Claptrap, sekä tukun uusia hahmoja. Erityisesti räiskintäpelinä Borderlands 2 ansaitsee kehuja käsikirjoituksestaan. Huumori on toki asioista subjektiivisimpia, mutta siinä, missä ensimmäisen pelin vitsailu oli parhaimmillaan kohtuullista ja huonoimmillaan noloa, onnistuu kakkososa repimään minusta naurunhörähdyksiä tasaiseen tahtiin. Claptrap pääsi mielipuolisilla horinoillaan ja viihde-esityksillään suoraan kautta aikain parhaiden pelihahmojen listalleni.

Pelaajalla on valittavanaan muutama eri hahmoluokka, joilla on omat erikoistaitonsa. Kokemustasojen myötä käytettäväksi saa taitopisteitä, joita voi sijoittaa kolmeen hahmoluokkakohtaiseen taitopuuhun. Näin avautuu bonuksia taitoihin, tehtyyn vahinkoon ja niin edespäin. Lisäksi saavutuksia suorittamalla saa avattua geneerisiä parannuksia statistiikkoihin, jotka vaikuttavat kaikkiin pelaajan hahmoihin. Nämä roolipelielementit ovat kevyitä, mutta räiskintään systeemi luo mukavasti ainakin näennäistä syvyyttä ja edistymisen tunnetta.


Homma etenee tehtäviä suorittamalla. Saatavilla on sekä pääjuonta edistäviä tarinatehtäviä, että vino pino palkintojen ja kokemuspisteiden toivossa suoritettavia sivutehtäviä. Tyypillisesti pelaajaa pyydetään käymään suorittamassa joku toimenpide jossain, ja täällä jossain on vastassa paljon ammuttavaa, joka ampuu takaisin. Matkustamista helpottavat niin teleporttaamisen mahdollisuus tiettyjen karttapisteiden välillä kuin ajoneuvot, joihin saa muiden kanssa pelatessa pakattua vaikka koko neljän pelaajan poppoon. Sieltä mistä löytää edes vähäistä sivistystä, löytää myös tarjolla olevat palvelut, eli automaatit joista voi ostaa aseita, ammuksia ja varustepäivityksiä. Tarjoilla on peruskaman lisäksi yleensä vain yksi erikoistuote per automaatti, joten mitään takeita siitä, että kovinta kamaa saa ostettua, ei ole. Täten vastustajien jyräämisestä saadut päivitykset ovat kovassa arvossa, kuten kuuluukin.



Vaan eipä pelin ydin ole onnistuneissa sutkautuksissa tai ostoskierroksissa, vaan räiskimisessä, ja sehän toimii. Kyseessä on ohjauksen puolesta vanhan koulukunnan suuntaan nojaavaa menoa. Sankari on nopea, kestävä ja hyppii metrien korkeuksiin. Myös vastustajat kestävät kuritusta merkittäviä määriä, joten moninkertaista vahinkoa tekevät, yleensä päähän tai muuhun pienehköön kohtaan tähdätyt kriittiset osumat ovat tärkeässä roolissa. Suojat saa takaisin pienellä levolla, mutta lihashaavat on paikattava terveyspakkauksilla. Realismista menossa ei ole juuri tietoakaan, vaan eiköhän niitä tosielämää mallintavia sotaräimeitä ole jo hyllyillä ihan tarpeeksi.


Aivan ykkösosan tapaan räiskintää monipuolistavat lukuisat eri asetyypit, joiden ominaisuudet määritellään satunnaisesti. Tuliaseita löytyy kaikkeen makuun aina tarkkuuskivääreistä ja haulikoista sinkoihin. Kuten muidenkin käyttöesineiden kohdalla, aseet on värikoodattu niiden arvon mukaan, jokapäiväisistä valkoisista erittäin harvinaisiin oransseihin. Mahdollisia ominaisuuksia aseille on kauhea lasti, ja myös perusjutut kuten tulinopeus ja latausaika arvotaan. Aseita saa käyttöön kokemustasosta riippuen 2-4 samanaikaisesti, ja erilaisiin vastustajiin toimivat paremmin tai huonommin tietyn tyyppiset aseet. Esimerkiksi ihmisiä vastaan palavia ammuksia sylkevä pyssy on ässä vehje, kun taas synteettisiä vastaan hapolla pärjää paremmin. Tuliaseiden lisäksi pelaajalla on käytettävissään kranaatteja, joita myöskin saa modattua mitä erilaisimpiin muotoihin.

Vihollisia maailmasta löytyy monenlaisia, mutta Gearbox on tuntunut suosivan niistä joitakin toisia enemmän. Valikoima ulottuu erilaisista mutanttieläimistä ja ihmispsykopaateista robotteihin ja aika usein vastaan tuleviin pomovastuksiin. Liian pientä määrää vihollistyyppejä ei ole, mutta välillä samaa poppoota tulee vastaan toistuvasti liian pitkiä aikoja. Erityisesti pelaaja tuntuu pääsevän kurittamaan konekansan edustajia, joita saa pistää osasiksi tuntikaupalla. Kun jokin näistä vastustajista pääsee niskan päälle ja suojat sekä terveys iskeytyvät nollaan, ei läski leidi vielä kuitenkaan ulise. Sankarilla on maassa maaten vielä muutama hetki aikaa saada tappo, josta seuraa palautuminen jaloillaan seisovien kirjoihin. Kaverin ollessa mukana vaihtoehtona on pikainen elvytys luotisateen keskellä.




Borderlands 2 ei ole ihan läpijuoksua. Optimoimalla varustustaan ja suorittamalla paljon sivutehtäviä homma varmasti helpottuu. Itseäni ei oikein motivoinut arvostelun toimittamisen aikataulun takia kumpikaan, vaan juoksin päätehtäviä aina viimeistään siinä vaiheessa, kun niiden tasovaatimukset täytin. Kun tähän yhdistää sen, että yhtään kunnollista happopyssyä ei pelin perkele suostunut minulle robotteja vastaan antamaan, kuolemia on kertynyt nykypelille aika merkittävä määrä. Kuoleminen maksaa rahaa, joten vaikka ei nyt mistään Dark Souls -tason armottomuudesta voida puhua, niin ainakaan etenemistä ei tarjoilla hopeatarjottimella. Kun rajamaat on kertaalleen koluttu läpi, aukeaa mahdollisuus aloittaa tarina alusta New Game+ moodissa, jossa saa pitää hahmonsa, mutta haasteet ovat entistä kovempia.

Kuoleminen yksin on turhauttavaa, mutta jos mukana kuolee kaveri, se on suorastaan hauskaa. Siten onkin mahtava juttu, että BL2 on alusta alkaen suunniteltu pelattavaksi muiden kanssa. Käsittämättömän huonosti ensimmäisessä osassa toiminut Gamespy on toivon mukaan talutettu vajan taakse, ja tilalla on Steamin ystävälistan kautta toimiva moninpelisysteemi, joka on toiminut paria köhimistä lukuun ottamatta hyvin. Myös satunnaisten kanssa voi pelata, mutta niin vain jo itse ehdin tottua Diablo 3:n systeemiin, jossa kaikki saavat omat loottinsa. Satunnaisten kanssa homma tuntuu liian herkästi menevän siihen, että nopein tai hektisin rämpyttäjä kerää kaikki varusteet. Näin vanhalla iällä ei meinaa oikein kilpailuhenki tähän riittää, varsinkaan kun kyse pitäisi nimenomaan olla yhteistyöstä.


Pelikokemus vastaa 2-4 pelaajalla aika läheisesti yksin pelaamista - sillä erotuksella, että se on kaltaiselleni moninpelaamisen ystävälle tuhat kertaa kivempaa. Koko kampanja on vedettävissä lävitse muiden kanssa ihan siinä missä yksinkin. Kuten olettaa sopii, vihollisten vaikeustaso skaalaantuu pelaajamäärän mukaan, ja parempaa loottiakin on tarjolla väkimäärän kasvaessa. Harmillisesti peli ei tarjoa systeemiä, joka mahdollistaisi eritasoisten hahmojen pelaamisen yhdessä niin, että molemmat saavat hommasta jotain merkittävää hyötyä.



Borderlands 2 näyttää upealta ja pyörii hienosti. i7-860 @ 3.6Ghz, 8G, GTX670 -kokoonpanollani kaikki asetukset PhysX:ää lukuunottamatta sai pistää tappiin, ja ruudunpäivitys on täysin sulavaa kovimmissakin rähinöissä. Äänet ja musiikki ovat ihan pätevää kamaa, joskin biisejä kierrätetään aika tiheästi. Ääninäyttely on täysin yliammuttua, mutta päättömän käsikirjoituksen kanssa hyvin käsi kädessä menevää meuhkaamista. PC-versio on tyypilliseen nykyporttiin verrattuna lähes taideteos. Asetukset kuten field of view, mouse smoothing ja vastaavat usein puuttuvat hienoudet ovat kaikki säädettävissä. Teknisestä toteutuksesta on vaikea keksiä mitään nokan naputtamista, mitä nyt PhysX:n päälle kytkeminen syö suorituskykyä kohtuuttoman paljon.


Jos Borderlands 2:n ja sen esiosan ominaisuudet listattaisiin ranskalaisin viivoin, lista olisi lähes identtinen. Kyseessä on tarinaa ja sijainteja lukuunottamatta lähes sama peli, mutta paremmin tehtynä. Pelatessani päässäni pyöri jatkuvasti sellainen olo, että en minä edes muista enkä tiedä mikä tässä nyt on erilaista kuin ensimmäisessä iteraatiossa, mutta kaikki tuntuu silti paremmalta. Itse olen avoimesti tuotantoarvojen suurystävä. Vaikka peli olisi kuinka kekseliäs, indie tai kunnianhimoinen, teknisesti kehno toteutus tappaa helposti kiinnostukseni. Vastaavasti lähes minkä tahansa genren edustaja uppoaa, jos se on tehty huolella ja hiottu aivan viimeiseen asti. Ja jos ensimmäisen persoonaan räiskinnät ja moninpelaaminen nyt sattuvat olemaan mieleen, niin Borderlands 2 on paketti lähes puhdasta voittoa.