Jotain Nintendon työntekijää taputellaan nyt kovasti selkään, hän kun hoksasi, ettei jokapaikanhöylä Mario ole vielä tähdittänyt Lemmings-kloonia. Sitä ei voi pitää edes hidasteena, ettei Mario ole typerien pieneläinten rotu, vaan yksi turvonnut putkimies, sattuipa nimittäin niin, että Game Boy Advancen pelissä Mario vs. Donkey Kong viiksivallu pelasteli itsensä mekaanisia pienoisversioita.

Mini-me, you complete me

Rotunainen Italian gigolon kainalossa? Apinan ratkaisu on väkivalta.

Ei ole aivan korrektia kutsua Mariota putkimieheksi. Tätä nykyä hän omistaa jokaisen urheilulajin mestaruuspystin ohella lelufirman, jolla menee varsin paksusti juuri näiden pikku-ukkeleiden ansiosta. Mario kun ei (toivottavasti) kaksimielisyyksien päälle mitään ymmärrä, pistää hän pystyyn kokonaisen Mini-Mariolle omistetun huvipuiston. No, avajaisissa Donkey Kong vähän pillastuu, kun pallopuseroinen Pauline pussaa pikku-Mariota pikku-Kongin sijaan. (Spoileri.) Seuraa kidnappaus. (Spoileri päättyy.) Nyt Marion on johdatettava mahdollisimman monta kihertävää veitikkaa ehjänä halki mutkikkaiden tasojen, jotta hän voisi käyttää niitä ammuksina Kongia vastaan.

March of the Minis edustaa sitä kuuluisaa Nintendo-laatua. Lemmings-kloonista puhuminen oli ilkeää, peleillä kun on enemmän eroja kuin yhteneväisyyksiä, vaikka perusidea on sama. March of the Minisiä ohjataan styluksella. Kahdesta kahdeksaan miniä nukkuu eri puolilla kenttää, josta ne pitäisi herätellä ja maaliin ohjata ohi vaarojen. Kynällä kun vetäisee haluttuun suuntaan hahmon tai hahmojen kohdalla, saa nämä liikkumaan ja hyppimään. Pysäytys onnistuu myös, joten minimiehiä voi halutessaan ohjata yksitellen, jolloin paniikkiin ei tule aihetta kuin vahingossa.

Pysy aina pikkuveljenä

Minejä marssitetaan niissä tärkeimmissä teemoissa putkimaailmasta kummitustaloon. Kaksiulotteinen grafiikka tuo hyvällä tapaa mieleen Super Nintendon: niin on kaikki nättiä ja selkeää, että toiseksi jäävät pelin pari välivideotakin. Äänet ovat luonnollisesti samat kuin kaikissa mariopeleissä. Leppoisa, tuttuakin tutumpi tunnelma ei tuoreessa muodossa väsytä, vaikka jopa kenttien pulmat ovat joko Marion itsensä useaan kertaan selvittämää laatua, tai sitten jotain, mitä tämän tyyppisestä pelistä pitää jo maalaisjärjen perusteella löytyä. Tasot liikkuvat, vipuja väännellään, hyppyreistä ponnahdetaan, katossa kävellään, apinan kravatissa roikutaan. Hissejä ja vähän erikoisempia härveleitä tökitään kynällä. Suurentava sieni uupuu - siihen perustuvia ongelmia jäin itse asiassa kaipaamaan.

Aasin apinointi loppuu taktisella kimmokkeella.

Muutamia tuttuja vihollisia on kenttiin kylvetty Donkey Kongin parin uuden lelukätyrin ohella. Joitakuita minit voivat tallata ja toisilla ratsastaa. Useimpia iikkoja voi rankaista vanhalla kunnon tulikukalla, tai vielä legendaarisemmalla vasaralla. Kunkin maailman päättävät hauskanpirteät pomotaistelut kulkevat taasen siten, että Donkey Kong heiluu ylemmässä ruudussa öristen ja tavaroita tiputellen, pelaajan säätäessä ja laukoessa kanuunaa alhaalta käsin. Siitä ei tarvitse oikeasti huolehtia, että mahdollisimman moni mini selviäisi pomotaisteluihin ehjänä. Kokonaisuuden rautainen (nintendo)logiikka miellyttää silti.

Jokaisella on ongelmia

Mitään vaikeaa pelissä ei ole, eikä kokemus ole järin pitkä. Kahdeksaan maailmaan jaettuja puzzlekenttiä on 72, mutta ne ovat kestoltaan juuri sellaisia, että pelata ehtii, iskipä himo päälle missä tahansa. On suositeltavaa ja onneksi myös hauskaa pelastaa kaikki minit ja etsiä kentistä myös pistekolikot ja bonuskortit (kerää kaikki, pääset pieksemään shy-guy-parkoja minipelissä), muuten hupi loppuu hyvissä ajoin ennen ensimmäistä haukotusta. Helppokäyttöinen kenttäeditori pelastaa paljon, varsinkin kun tekeleitään voi jakaa toisten kanssa linjoilla. Erilaisten hökötysten ja vaarojen yhdistelmiä on moninkertaisesti enemmän, kuin sinänsä onnistunut kampanja ehtii esittää. Siispä askartelemaan.