Päällystakki
Kivi Larmola, Nikolai Gogol
Like
Arvostelija: Markku Reunanen
Arvosana:

Kivi Larmola on tarttunut kunnianhimoiseen hankkeeseen ja sovittanut venäläisen Nikolai Gogolin vuonna 1842 julkaiseman novellin Päällystakki sarjakuvan muotoon. Klassikkojen kanssa on helppo mennä metsään monestakin syystä, mutta novellin kokoinen tarina soveltuu sentään kokonaista kirjaa paremmin pieneen sivumäärään puserrettavaksi. Katsotaanpa, miten Larmola on pärjäillyt.

Päähenkilö, antisankari Akaki Akakijevitsh, on pietarilainen pikkuvirkamies, joka tulee niukin naukin toimeen pienellä palkallaan. Venäjän talvi on kylmä ja Akaki haaveilee uudesta päällystakista vanhan rähjäisen palttoonsa tilalle. Lopulta onni potkaisee ja Akaki saa takkinsa, joka nostaa niin virkamiehen itsetuntoa kuin sosiaalista statustakin. Traagiset käänteet paljastavat monenlaista turhamaisuudesta, elämän raadollisuudesta ja pienen ihmisen voimattomuudesta systeemin edessä.

Järeä novelli on taipunut sarjiksen muotoon yllättävänkin luontevasti ja etenkin käsikirjoituksen rytmitys on onnistunut: koko ajan tapahtuu, mutta hätäilyn puolelle ei mennä. Larmolan tyylistä joko pitää tai ei, tässä luonnosmaisuus sopi mielestäni hyvin Venäjä-teemaan ja harmaata pikkuvirkamiestä kuvaamaan. Mitään suurta tykitystä ei piirrosjäljen puolella nähdä, mutta paikoitellen sommittelussa on hyviä oivalluksia. Kaiken kaikkiaan Päällystakki on kelpo sovitus haastavasta aiheesta ja herätti samalla kiinnostuksen Gogolin muuta tuotantoa kohtaan.


Hemmo Paskiainen 10: ArmasSpecialSpecial
Ave Koskela
Zum Teufel
Arvostelija: Markku Reunanen
Arvosana:

Paskiaisen perhe on elävä palanen suomalaista sarjakuvahistoriaa, sillä ensimmäiset stripit nähtiin legendaarisen Pahkasian sivuilla jo 80-luvulla. Reilun kahdenkymmenen vuoden jälkeenkään meno ole vielä laantunut, vaikka julkaisutahti onkin välillä ollut rauhallinen. Tämä Koskelan veljesten teos kantaa nimeä ArmasSpecialSpecial ja on samalla kymmenes Hemmo Paskiainen -albumi. Itse Hemmoa ei nähdä kuin parilla sivulla, sillä pääpaino on isä Armaksen seikkailuissa.

Muutaman sivun tarinat sijoittuvat jälleen kirjaviin paikkoihin - milloin Armas nähdään avaruusmiehenä, milloin joulupukin apulaisena tai siittiönä. Itselleni parasta antia olivat etenkin Armaksen Korkeajännitys, Luolamies Paskiainen sekä Armas Tonttu Tomerana. Mihinkään täytemateriaaliin ei ole tarvinnut sortua, vaan jokaisessa stripissä on ollut ajatus mukana. Teksti pysyy alati napakkana:

"Meidän on syytä käydä tutustumassa planeettaan"
"Miten?"
"Miten... No transsiirtimellä tietysti!"
"Ai... Onko meillä sellainen?"
"Tietysti on - tosin ennen vanhaan sitä kutsuttiin ulko-oveksi"

Rempseä huumori vaihtelee sopusoinnussa alapääjutuista kulttuurisiin viittauksiin, ja osansa saavat tasapuolisesti kaikki. Vauhti pysyy yllä kannesta kanteen niin, että välillä hengästyttää. Kynänjälki on ehtinyt vuosien varrella luonnollisesti jo rutinoitua ja istuu luontevasti muuhun tyyliin. Kuvalliset kikkailut jätetään pääosin väliin, vaikkakin siellä täällä vaihdetaan piirrostyyliä tehokeinona. Jokaisella tarinalla on lisäksi oma selvästi erottuva väriskaalansa, mikä korostaa kerrontaa omalta osaltaan.

ArmasSpecialSpecialissa puhuu pitkän kokemuksen ääni, mikä ei kuitenkaan tarkoita luutumista tai ideoiden loppumista. Törkyhuumori on lajina yllättävän vaikea ja kotimaisilta tekijöiltä onnistumisia on nähty niukasti, mutta Koskelat tuntuvat onnistuvan tasapainoilussa poikkeuksellisen hyvin. Jos poikamainen huumori iskee, niin tässäpä sitä on.


X-naiset
Chris Claremont, Milo Manara
Egmont kustannus
Arvostelija: Markku Reunanen
Arvosana:

Sepä vain on outo yhdistelmä, kun Marvel-guru Claremont ja pehmopornoveteraani Manara lyövät hynttyyt yhteen ja ryhtyvät laittamaan sarjakuvaa kasaan. Ainakin lähtökohta on oikeanlainen, sillä Manaran omat yritelmät tarinankerronnan saralla ovat tupanneet jäämään vaisuiksi. Eipä tosin ulkopuolisten apukaan aina autuaaksi tee, kuten nähtiin äijän toisessa tuoreehkossa tekeleessä, meillä Sarjishyllyssäkin katsastetussa albumissa Pandoran silmät.

Tämä pläjäys sijoittuu Marvelin Ryhmä-X:n maailmaan ja pääosissa nähdään tuttuja naispuolisia supersankareita kuten Rogue, Varjokissa ja Storm. Minkään sortin Marvel-kaanonin mukaan ei mennä, vaan X-naiset on oma itsenäinen tarinansa. Sekava juoni kuljettaa sankarittaria sinne sun tänne jollain verukkeella: välillä ollaan vankeina ja välillä käytetään jopa niitä supervoimia – millä ei oikeastaan ole mitään väliä, kun viime kädessä Manara kuitenkin varastaa shown. Eli piirtää niitä tuttuja sääriä ja perseitä.

Sääriä ja perseitä on hyvin paljon, ja ne Manara on laittanut paperille vanhan tekijän ottein. Siveellisellä polulla pysytellään sikäli, ettei kuvissa vahingossakaan vilahda erogeenisiä alueita, vaikka vihjailua riittää senkin edestä. Naishahmot näyttävät muuten identtisiltä, mutta hiusten ja vaatteiden värin perusteella ne sentään erottaa toisistaan. Jo aiemminkin pienet nenät ovat kuihtuneet entisestään ja kun vastaavasti huulissa ei ole säästelty, niin "kaunottaret" näyttävät paikoitellen lähinnä pelottavilta kummajaisilta. Mutanttejahan tässä toisaalta ollaankin! Claremontilta olisin odottanut pykälän parempaa suoritusta, mutta tarina on sekin aika lailla yllätyksetön maanantaikappale, dialogi mukaan lukien. Sanailu lipsahtaa välillä suorastaan kornin puolelle. Sattuuhan näitä.

Tämmöistä pehmopornoilua tämä nyt taasen oli. Eikä siinä mitään, jos vaan toteutus sattuisi olemaan mistään kotoisin. Tällainen friikimpi teos tarjoaisi periaatteessa mahdollisuuden tuoda Ryhmä-X:n naisiin uudenlaista, aikuisempaa ja realistisempaa näkökulmaa, mutta nämä latteat hahmot eivät sitä suinkaan tee, vaan jäävät lähinnä tusinatuotoksen koristeiksi. Ja kun ei se törkyosastokaan toimi, niin vaikea tälle tekeleelle on keksiä tarkoitusta.