On suosittua nyysiä netistä niin halveksittavia filmejä, ettei latailija missään olosuhteissa kuitenkaan maksaisi niistä rahaa. Tätä taustaa vasten on jännittävää, että muun muassa sivustolla Archive.org on jaossa laillisesti sellaisiakin elokuvia, joita parempia rahalla ei edes saa. Tuhannet vanhat teokset ovat siirtyneet public domainin eli vapaasti suomentaen julkisomistuksen piiriin. Olemme onnekkaita. Tähän artikkeliin poimittujen klassikoiden valintaan ovat vaikuttaneet vain kirjoittajan omat intohimot; turhapa olisi ilmaistakaan elokuvaa katsoa, saati sitten suositella, ellei tarvittaessa olisi valmis elämyksestä maksamaan?

Cyrano De Bergerac (Yhdysvallat 1950)
(Suom. "Cyrano - Miekan Sankari")


Cyrano De Bergerac on moitteeton herrasmies, voittamaton miekkailija ja kahta kohtalokkaampi kynään tarttuessaan. Ulkomaailmalle mies näyttäytyy ylpeänä ja voimakkaana: hän kantaa kunnialla jopa huomattavan suurta nenäänsä ja sanailee nurin jokaisen onnettoman, joka uskoo löytävänsä koomikonkykynsä tuon tuulenhalkaisijan varjossa. Mutta totuus on tarua ihmeellisempää. Cyrano on tosiasiassa traaginen hahmo, joka ei usko rakkauden olevan kaltaistaan muotopuolta varten, vaikka hänen sulosäkeensä sulattaisivat sydämen luostarin siveimmältä nunnaltakin. Cyranon oma pumppuparka sykkii suloiselle serkkutytölle, joka puolestaan kokee vetäväksi komean sotilaspojan. Tämä nuorukainen kun ei saa suustaan ulos kuin latteuksia, päättää Cyrano tehdä elämänsä rakkauden onnelliseksi lainaamalla runoilijan sielunsa toiselle miehelle.

Cyrano De Bergerac on vuoden 1640 Ranskaan sijoittuva charmantti ja katkeransuloinen kolmiodraama. Tarina on filmattu useita kertoja, mutta juuri tämä versio on todellinen klassikko José Ferreren Oscar-palkitun roolisuorituksen ansiosta. Ferreren Bergerac on niin täyteläisen karismaattinen, niin rakastettava hahmo, ettei pienen budjetin tuotannon tietyistä puutteista tunnu sopivalta valittaa - ei edes nenäproteesista, joka kieltämättä on radikaali modernin katsojan silmissä. Ferreren vaivattoman vimman kaltaista elämää suurempaa näyttelijäntyötä ei nykypäivänä valkokankailla nähdä.


Katso tai lataa elokuva täältä (koko 128 Mt - 4,5 Gt)


Heaven Can Wait (Yhdysvallat 1943)
(Suom. "Taivas Odottakoon")


Henry Van Cleve (Don Ameche) kuolee vanhana miehenä ja köpöttelee vapaaehtoisesti helvetin porteille. Lievästi kinkkisen näköinen Paholainen on toivottamassa ukkoa tervetulleeksi, vaikka se on toki ensin selvitettävä, miksi tämä mukava mies on tuomion mielestään ansainnut. Van Cleve ei muista varsinaisia rikoksia tehneensä, mutta väittää koko elämänsä olleen yhtä rikkomusta. Totta tietyssä mielessä, mutta kunhan tämä luonnonlapsi aristokraatin vaatteissa elämäntarinansa kertoo, useimmat meistä varmasti häntä ymmärtävät.

Heaven Can Wait on hupsu ja elämänmakuinen draamakomedia. Van Cleve kertoo maallisen vaelluksensa tärkeimmät käännekohdat, joista jokainen tuntuu kutkuttavalta juuri alkuasetelman ansiosta. Tarinan ytimessä on erityisen kauniisti päättyvä rakkaustarina, josta romanttisten komedioiden vakiojuonenkäänteet käsittävät vain ensimmäiset kymmenen minuuttia. Tenhokkaan Amechen ja klassisen kauniin Gene Tierneyn välillä on vanhan ajan kemiaa, minkä ansiosta elokuva saa hyvin vähällä vaivalla maalattua vuosikymmeniä kestävästä suhteesta uskottavan. Muilta osin elokuvaa ei voi tiiviiksi kehua, mutta kaikkea joutavaa komediaa katsoo mielellään kiitos sivuhenkilöiden, joista erityisesti Charles Coburnin rempseästi näyttelemä päähenkilön isoisä jää mieleen.


Katso tai lataa elokuva täältä (koko 1,3 Gt)



Little Lord Fauntleroy (Yhdysvallat 1936)
(Suom. "Pikku Lordi")


Little Lord Fauntleroy on klassikko viattomammalta, vähemmän kyyniseltä ajalta. Tämän päivän kakkaa lattialle ja lapiolla naamaan -yleisö ei sen ansioita välttämättä täysin ymmärrä. Koko perheen elokuva kertoo viattomasta, moitteetta käyttäytyvästä, sivistyneesti artikuloivasta ja kiiltokuvamaisen hyväsydämisestä pojasta, jonka kengissä aikansa lapsitähti Freddy Bartholomew näyttelee niin rajusti yli, että hahmon voisi luulla olevan peräisin kuusta. Äitiään poikakulta kutsuu "kalleimmakseen" ja ystävyyssuhteet hänellä ovat syviä ja pyyteettömiä. Oi!

Lordia pikku enkelistä on leipomassa kärttyisä, ihmisiä vihaava englantilaisvaari, jonka kohtalon lukija ehkä arvaa. Ennen perijänsä kohtaamista hallitseva lordi Fauntleroy on vihainen jopa edesmenneelle pojalleen, joka kehtasi kihlata amerikkalaisnaisen. Ukko ei suostu edes tapaamaan pienen pojan äitiä, vaan kylmästi määrää tämän asumaan muualle. Naisen reaktio kertoo kaiken elokuvan tyylistä: onnen kyyneliä tuhertava muori ei vaaranna pojan suhdetta vaariin millään tavalla, vaan tyytyy protestoimaan kieltäytymällä elatuksesta. Ainoastaan pakollinen "jännittävä" sivujuoni tekee särön tällaiseen hämmentävän suloiseen hyväntahtoisuuteen. Little Lord Fauntleroy tarjoaa todellisuuspakoa siinä missä Tähtien Sota.


Katso tai lataa elokuva täältä (koko 114 Mt - 4,2 Gt)



Princess Iron Fan (Kiina 1941)
(Alkup. "Tien Shan Gong Zhu")


Princess Iron Fan on ensimmäinen kokopitkä kiinalainen piirroselokuva, joka täten on toiminut inspiraation lähteenä monille aasialaisille klassikoille. Elokuva on mustavalkoinen ja muutenkin alan neljä vuotta iäkkäämpää pioneeria Lumikki ja Seitsemän Kääpiötä kömpelömpi, mutta yhtä kaikki kyseessä on lumoava pala animaatiohistoriaa. Elokuva käyttää hyväkseen rotoskooppitekniikkaa (animaattorit ovat piirtäneet aitojen näyttelijäsuoritusten päälle), minkä ansiosta piirrosjälki tuntuu paikoin jopa hämmentävän luonnolliselta valmistumisvuoden huomioiden. Pidän teosta nimenomaan visuaalisena herkkuna.

Tarina menee suunnilleen niin, että apinakuningas ja miessika yrittävät ryöstää rajulta emännältä viuhkan, jotta tulidemonin hirveä kokko saataisiin sammumaan. Archive.orgin versiossa ei ole englanninkielistä tekstitystä, ja oma mielipiteeni on se, että moisesta olisi vain haittaa. Tietty epätietoisuus lisää elokuvan magiaa: energiset, venyvät ja paukkuvat hahmot ovat psykedeelistä katsottavaa, kun näiden jokainen siirto menee yli hilseen. Ymmärrän hyvin, jos joku kutsuu elokuvaa niin huonoksi, että se on jo hyvä. Henkilökohtaisesti olen valmis puolustamaan erinomaista musiikkia ja äänitehosteiden ja kuvakulmien ammattimaista käyttöä, vaikka myönnän tällaisen taidepläjäyksen olevan parhaimmillaan puoliksi täysi punaviinipullo pöydällä. Varsinkin animefaneiksi itsensä nimenneillä on velvollisuus nähdä Princess Iron Fan.

Katso tai lataa elokuva täältä (koko 85 Mt - 1,1 Gt)



Rashômon (Japani 1950)
(Suom. "Rashomon - Paholaisen Portti")


Kolme miestä hakee porttirakennukselta suojaa rankkasateella. Kaksi heistä on ollut todistajina oikeudenkäynnissä ja molemmat ovat järkyttyneet kuulemastaan; toinen on aivan ymmällään ja toinen väittää, ettei ole koskaan kuullut mitään kamalampaa. Tarina ryökälemäisestä roistosta (ilmiömäinen Toshiro Mifune), tämän tappamasta samuraista ja raiskaamasta vaimosta kelpaa ajankuluksi kolmannelle miehelle, vaikkei hän ymmärrä, mikä tekee tapauksesta niin järkyttävän - viattomien ruumiita tuon ajan Japanissa riittää. Miettimistä sattuneessa riittääkin, sillä todistajanlausunnot ovat menneet täysin ristiin. Varmaa on vain se, että tunnottomasti on käyttäytynyt joku muukin kuin tarinan roisto.

Aika on ollut hellä Akira Kurosawan mestariteokselle. Kiero tapa kertoa yksinkertainen tarina tuntuu tänäkin päivänä tuoreelta ja kiehtovalta: ei ole totuuksia, on vain näkökulmia, jotka eivät tue toisiaan. Myös visuaalisesti Rashômon on yhä erittäin näyttävä, taidokkaasti suunniteltu, kuvattu ja leikattu teos, jonka mustavalkoisuus on tärkeä osa runollista vähäeleisyyttä. Puhetta Rashômonin saavutuksista ja vaikutuksesta elokuvahistoriaan riittäisi - mutta olennaisen kanssa tällä olisi hyvin vähän tekemistä. Rashômon on yksinkertaisesti elokuvaa parhaimmillaan: erinomaisen kiehtovaa katsottavaa, joka antaa ajattelemisen aihetta kerta toisensa jälkeen.


Katso tai lataa elokuva täältä (koko 99 Mt - 3,9 Gt)