Minulla on huutava tarve pornografialle. Mikäli keksisin laillisen ja edullisen keinon katsoa nussimista tyyliin Edward Penishands, Sperminator ja Rambone, kirjoittaisin kolumnin otsikolla Peltonen raiskaa pornoparodiat, sillä sitä klikattaisiin 8 000 kertaa ja tämä tekisi ihmeitä itsetunnolleni.

On lista myyvistä asioista. Lista handussa ulostamalla tienaa, mutta ei syytetä listaa tai asiakkaita. Listan inspiroimana laadittu laatu myy eniten. Suosiota saavuttaa myös uniikki laatu, kunhan laadun tunnistaa laaduksi kohderyhmä, jota tekijän on taloudellisesti kannattavaa kosiskella. Asiakkaat valitaan. He ovat aina oikeassa. Se tosiasia, että asiakaspalvelu tuhoaa sielun, selittää sen, miksi maailma hukkuu paskaan.

Käsittelin ensimmäisessä leffajutussani vanhoja liikuttavia public domain -elokuvia Cyrano de Bergerac, Heaven Can Wait ja Little Lord Fauntleroy. Fauntleroy on ultrasöpö viaton pikkupoika, snif, joka hymyllään puhdistaa vaarinsa pahuudesta. Mitä helvettiä?!

Toisessa jutussa käsiteltiin hilpeää skeidaa tyyliin The Driller Killer ja The Street Fighter. Artikkeli ei aiheuttanut henkistä krapulaa, sillä tunsin palvelevani asiakkaita. Klikkausten määrästä ja kommenteista tai niiden puutteesta selviää, keitä ovat asiakkaat ja ovatko jatkossakin:

Tämä on V2.fi. Palveluihini kuuluu sellaisten leffojen tsiigaus, jotka eivät ole katsomatta paskaa nuorten miesten mielestä. Joskus eteen tulee Defendor tai Pandorum, joka ansaitsee arvostelun, ja jonka arvostelua klikataan enemmän kuin mitään tyttömäistä tai aikuista - kiitos ja kuitti.

Palveluihini kuuluu V2.fi:n uusi sarjakuva Alevi V2. Se on haudattu ekstrat-sivulle, jossa ei ole klikkauslaskuria tai kommenttikenttää. Tämä upottaa minut fiiliksiin, jotka uskon jakavani komedian MacGruber tekijöiden kanssa. He lähtivät naurattamaan massoja. He kerskailivat leikillään, että ainakin heidän leffansa on parempi kuin muovinen lastenleffa Shrek ja ikuinen onni, mutta sitten MacGruber tekikin vuoden surkeimman avaustuloksen Yhdysvalloissa teattereiden määrään suhteutettuna. Ketään ei kiinnosta.

Kun taiteilija kuihtuu köyhänä ja unohdettuna, hän voi nukkua pois ajatellen: "Ehkä onnistuin kuin Mozart. Tai edes kuin Ed Wood. Wood päätyi ohjaamaan pornoa - mutta myöhemmin häntä rakastettiin". Sielunsa myyneelle asiakaspalvelijalle muuttuminen näkymättömäksi on helvetti. Minä mitätön riemuitsen, jos saan tehostettua leffauutisteni suosiota laittamalla otsikkoon sanan "Expendables" tai slurps "Schwarzenegger". Voimme arvata, miten viihdebisnes noin muuten tuhoaa sielut ihmisiltä, joilla teoriassa olisi enemmän annettavaa.

On aina syitä itkeä. Pillittäminen puhdistaa. Itken elokuville aiempaa harvemmin, koska katson niitä enemmän. Saatan katsoa lähipäivinä viimeisen elokuvan, jonka tahdon katsoa eläessäni, sillä suosituimmalla viha-arvostelullani on 20 000 klikkausta ja sata kommenttia (klikkaa). Saattaisin olla itkemässä parhaillaan: neljän Oscarin The Song of Bernadette on yhä muoveissa. Vuoden 1947 elokuvalle niistäminen olisi vapaa-aikaa. Saman ajan voi käyttää niidenkin elokuvien katseluun, joista voi kirjoittaa.

Laskelmoin homman siten, että kolumni liikuttavista elokuvista on kardinaalimunaus, mutta joku saattaa suositella tätä jossakin v**ussa, mikäli keksin iskevän tavan puhua juuri oikeista hetkistä. Eikö se ole kaunista, kun nöyrin hobitti nostaa isäntänsä harteilleen ja itsensä maailman pelastajaksi, tai kun ylämaan kuolematon miekkamies käy loppuun saakka mummoontuvan muijansa luona? Joo! Ja hevon perse.

The Song of Bernadette sai minut itkemään 7 minuutin sisään. Bernadette on astmaa sairastava tyttö, joka käy rukoilemassa siellä, missä hän näkee kauniin naisen, jota kukaan muu ei näe. Herkällä naiiviilla musiikilla elokuva valitsee Bernadetten viattoman näkökulman. Siitä tarkasteltuna kanssaihmisten erilaiset reaktiot tuntuvat raskailta ja merkityksellisiltä. Elokuva on yksinkertainen. On helppo ymmärtää, mitä se milloinkin yrittää, koska se onnistuu. Jos elokuva tuntuu kertovan paljon ihmisyydestä, sitä voi kehaista syvälliseksikin.

Perusvireen ollessa herttainen ja inhimillinen, saattavat pienimmätkin nousut ilon ja surun tasossa pistää pillittämään. Näin siis mikäli katsoja on tyylilajin asiakkaita. Bernadetten tarinaa ei voitaisi enää kertoa samalla tavalla. Se ei olisi asiakaspalvelua. Edes naisiin ei voi nykyään luottaa. Älykkömuijat vaativat yliälykkäitä elokuvia ja toisen laidan kantturat tulevat hysteerisiksi jos Carrien uusi rätti ja väsky rimmaavat. Toki lypsyleffoille on aina pientä tilausta.

Tutkin tilastoja ja mainoksia. Tänä vuonna Haikein terveisin (Dear John) ja The Last Song (arvostelu) ovat luvanneet itkettää ja menestyneet. Kuten ennenvanhaan, teoksia on mainostettu kirjailijan nimellä (Nicholas Sparks kummassakin tapauksessa) ja näyttelijöillä. Se, että vuoden 2010 ainoissa nyyhkyhiteissä pätevät Channing Tatum ja Miley Cyrus, kertoo jotakin siitä, miten meininki on muuttunut sitten sen, kun mummovainaa Tyrone Powerille huokaili.

Viimeksi kun aistin teatterissa tuoretta, autenttista vaahterasiirappia, ja syvästi nautin siitä, leffan nimi oli P.S. Rakastan sinua (arvostelu). Se mitä Hilary Swank ja Gerard Butler ovat, pukee modernia romanttista komediaa, mutta myös kestää vertailua klassiseen henkeen.

Paras esimerkki välittömästi toimivasta ihmissuhteesta löytyy klassikoiden klassikosta Ikimuistoinen suhde (An Affair to Remember). Sen legendaarinen lopetus on vahva johtuen vahvasta aloituksesta. Miksi aloitus on vahva? Siinä esiintyy Cary Grant ja Deborah Kerr. Ei tätä voi selittää henkilölle, joka ei ole heitä nähnyt. Siirappia syötetään sielukkaalla näyttelyllä.

Lainataan ajatus lokakuulta: Disneyn piirretyt ovat liikuttavampia kuin studio Ghiblin, koska kynällä näyttely on korkeampi taidemuoto kuin luonnosteltu suunaukominen. Totisesti, Bernadettea enemmän minua on tänä vuonna itkettänyt ainoastaan Prinsessa ja sammakko. (Spoileri alkaa) Sammakkopariskunta palautuu ihmisiksi, koska he päättävät rakastaa toisiaan sammakoina; taivaan kirkkaimmasta tähdestä hupsusti haaveillut juntti tulikärpänen kuolee, mutta muuttuu itsekin tähdeksi sen toisen tähden vierelle. (Spoileri päättyy)

Ja käytetään Ikimuistoista suhdetta esimerkkinä aikuisesta huipennuksesta. (Spoileri alkaa) Mies ei ymmärrä, miksi nainen hylkäsi hänet. Kun hän näkee naisen uudestaan, hän äkisti hoksaa, että kyseessä oli ylpeyttä: nainen ei voi enää nousta jaloilleen. (Spoileri päättyy)

Kiitän kauniisti tarinoita, jotka uskaltavat, mutta kunnian puroista annan Grantille, Kerrille, Swankille, Butlerille, Bernadetten roolista Oscarin saaneelle Jennifer Jonesille ja sille jannulle, jonka kynästä ovat lähtöisin myös Mulan ja Simba. Mutta ei hyvä luoja! Kirjoitan taas Disneyn piirretyistä. Rambo rambo rambo rambo sci-fi PLAYSTATION vagina.

Elämme aikaa, jonka määrittelee se tosiasia, että Sam Worthington saa töitä. Asiat kulkevat sykleissä. S1m0nea sielukkaammille elokuvatähdille ja suurille tunteille varmasti on tilausta sadan vuoden päästä, kun tehosteet lakkaavat kehittymästä ja Grand Theft Auto -fanit ovat kouluammuskelleet toisensa tai kuolleet silmäsyöpään ennen tuhoontuomittuja yrityksiä lisääntyä. Word.

Jos tahdomme tänään makua Bernadette, odotamme vielä pari päivää, sillä pian Oprahin siunaama Precious (arvostelu) tulee vuokralle. Tuo palkittu hyvin raskas draama on taiteellisesti onnistunut ja siinä on positiivista sanomaa. Sillä on asiakkaita. Se on viimeaikojen puhutuimpia elokuvia, mutta se ei tule olemaan yksi vuosimallinsa katsotuimmista elokuvista, toisin kuin vanhat klassikot.

Hetki sitten vuoden top-kymppiin mahtui ainakin yksi American Beauty tai Kaunis mieli. Tästä on lipsuttu. Slummien miljonääri on moderni klassikko, joka kertoo kauniin rakkaustarinan omaperäisesti mutta samalla yleisön ja kriitikoiden ehdoilla. Leffa sai kahdeksan Oscaria ja lähes yhtä paljon yleisöä kuin Muumio: Lohikäärmekeisarin hauta ja Sex and the City. Suosituimmat laatuelokuvat, jotka ovat viime vuosina koskettaneet massoja, ovat Pixar-animaatioita. Top-kymppeihin WALL-E ja Up - Kohti korkeuksia pääsivät, koska kakarat vetävät saleihin niitäkin aikuisia, joita ei innosta.

On hyvä tehdä huomio, että myyvien asioiden lista on puolillaan jippoja, jotka liikuttaisivat moderniakin yleisöä. Asiakaspalvelijoilta puuttuu uskallusta.

Yhdistellään jippoja esimerkin vuoksi. Aikanaan suosittu Mel Gibson on rupsahtanut tyylikkäästi. Laitetaan Gibson näyttelemään kärttyistä epämiellyttävää hahmoa. Laitetaan Gibsonin naama rullalle kohtauksessa, jossa hahmo paljastaa, miksi hän on mitä on. Laitetaan hahmo kuolemaan siihen tyyliin, että kuolema tuntuu hänelle itselleen helpotukselta, mutta hänen uudet ystävänsä jäävät suremaan häntä. Oi, hän löysi rakkautta!

Tällainen elokuva voisi olla vuoden 2010 myyvimpiä, mikäli He olisivat tämän päivän arvostetuimpia ammattilaisia, jotka lähtivät yrittämään tällaista asiakaspalvelua sellaisen elokuvan sisällä, joka ei muiltakaan ansioiltaan ole katsomatta paskaa V2.fi:n lukijoiden mielestä. Kyseessä voisi olla vaikkapa sellainen leffa kuin Ridley Scottin Robin Hood. Nykymuodossaan tuo spektaakkeli on vähemmän sielukas kuin seuraavat kaksi sanaa: "I'm Spartacus".

Ensimmäiset kaksi Terminatoria ovat liikuttavia palvottuja elokuvia, mutta hallitseva tavisnörttikulttuuri ei etsi emotionaalista tyydytystä. TN-pojat ulisevat, kun äiti kielsi pelaamasta World of Warcraftia. TN-tytöt ulisevat, kun Edwardilla on Sekaisin Marista -kampaus. Mikäli mainoskampanjassa tänä päivänä luvataan puhdistaa katsojan sielu ("You will LAUGH! You will CRY!"), asiakassuhteita syntyy vain kourallinen. Elokuvat suunnataan nykyään henkilöille, joiden sielut ovat tutkimatta paskaa.

Tuo oli niin ilkeä ja kyyninen kommentti, että se saattoi olla asiakaspalvelua. Yksi luetuimmista ja keskustelluimmista nettikriitikoista on Armond White. Hän ei ole miellyttävä. Häntä rakastetaan vihata.

White saa sen kuulostamaan muodollisesti sivistyneeltä, kun hän kutsuu Preciousia kieroutuneeksi propagandaksi ja pari riviä myöhemmin tekee vertauksen, että Norbit ja Tähtivieras Dave sentään ovat erinomaisia elokuvia. White on joko nero humoristi, tai ihailtava vilpittömyydessään. Hänellä on sielu.

Asiakaspalvelun ei tarvitse tuhota sielua. Jos arvostelet elokuvia, jotka ovat katsomatta paskaa, ja sattumalta tykkäät niistä, tuhoat sielusi mikäli yrität perustella mielipiteesi selittämällä, että tanssiminen on toimintaa siinä missä Rambon räiskinnät. Kuka todellinen Rambo-fani nielee tämän? Jos sen sijaan olet vilpitön ja reipas, et mene puolustuskannalle, vaan ajan hengen mukaisesti perseilet pikkaisen, ehkäpä joku lukee kuivimmastakin aiheesta kynäiltyä kolumniasi jopa -> näin pitkälle <-.

Tahdon uskoa, että dramaattisten elokuvien tekijöillä on draamantajua enemmän kuin he antavat ymmärtää. David Yates hutiloi viidennen Harry Potterin. Ei ollut mitään syytä odottaa, että kuudes olisi parempi, mutta Yates yllättäen pulttasikin fantasiasaagaan herkkiä tunteita - joita ei turhaan tarvinnut laittaa trailereihin poikia pelottamaan. Tiettävästi useimmat pitävät siitä, kun he liikuttuvat. Monet eivät voi sietää sitä, kun kesken tylsää perusmättöä Wolverine pillittää huutaen nouu. Ajan hengen mukaista asiakaspalvelua olisi luvata suolenpätkiä, paskaa ja/tai Pradan kevätmallistoa naamalle 3D:nä, tarjota sitä, ja yllättää Mel Gibsonin ilmeilyllä, Grant-tason rakkaustarinalla, tai kenties tuoreella tempulla.