Peltonen ja antiikkiset erikoistehosteet
Perseus vasten Perseusta pump pump
Muumioitunut käkikello on arvoton käytännössä ja kosmisessa mittakaavassa. Alkeellisen kaatopaikkakaman kulttuurihistoriallisen merkityksen tunnustaminen on tarpeellista lähinnä pyrittäessä piireihin. Voidaanko sanoa, että perinteisen teatterin tehtävät ovat ne, että heilläkin on töitä, jotka eivät kelpaa elokuviin, ja että tietyt matamit tuntevat olonsa kylttyrelleiksi jä böheemeiksi nauttiessaan antiikkisesta taidemuodosta, johon köyhillä ei ole varaa? Ei, vanhempi ei ole automaattisesti huonompaa tai parempaa. Jos kävisin mieluummin WC:ssä muinaisen Rooman akveduktijärjestelmän varrella kuin suomalaisella kesämökillä, minun on uskottava, että joku nauttii aidosti, kun näyttelijät ovat oikeasti läsnä latteissa lavasteissa. Kyllä mummo 120-vee tap-tap-taputtaa, kun luukku aukeaa ja joku Macbeth maagisesti katoaa.
Olen kiinnostunut ensi kuun Titaanien taistelusta huolimatta juoruista, että 3D-käännöstyö olisi tyritty. Rokkaavassa trailerissa jättiläisskorpioni lyö tahtia pyrstöllä! Leffan asenne on lupaava. Tehosteet eivät innosta tässä vaiheessa, kun ei ole tiedossa, miten iskeviä toimintakohtaukset rakenteeltaan ovat. Odotellessa olen katsonut alkuperäisen Titaanien taistelun ja muuta stop-motion-velho Ray Harryhausenilta. Tehosteet ovat syy tutustua näihin pätkiin. Koen kylmiä väreitä tuijottaessani silmät tomaatteina tiettyjen hirviöiden tök-tök-tyylistä kompurointia... Tuoreiden keijupölypaukkujen Percy Jackson: Salamavaras, Oma taivas ja Liisa Ihmemaassa tehosteet eivät tehneet minulle mitään, koska en pitänyt leffoista muutenkaan. Tök-tök-elokuvat eivät edusta ihmeellistä tarinankerrontaa, joten miksi puolustaa niitä? Vaihtoehtoja on kolme: arvostan antiikkisia tehosteita snobina, olen suloisen nostalgian sokaisema, tai sitten vanhan ajan käsityö pärjää pikselitaiteelle.
Teoriassa olen kiinnostunut virstapylväistä. Olen muun muassa ostanut Universalin hirviöklassikoita. Frankenstein ja Frankensteinin morsian 30-luvulta ovat minulle mestariteoksia. Olisivatko ne lähinnä hyviä vitsejä, jos ne tehtäisiin huomenna? No eivät. Ne on tehty hyvin. Olenko automaattisen itsepetoksen vuoksi samaistunut aikalaisiin, joille alkeelliset maskeeraukset ja lavasteet ja trikit olivat kuumaa hottia? En. Jopa mustavalkoisuus vain miellyttää, jos tekijät ovat aikanaan tienneet mitä he työkaluillaan tekevät. En arvostaisi ase ohimolla sellaisia historiankirjoihin legendaarisiksi merkattuja tehosteita, kuin helmikuun kolumnissa mainittua vampyyriefektiä vuoden 1931 Draculasta (taskulampulla silmiin). Piireistä minut potkittaisiin viimeistään, jos paljastaisin olevani George Lucasin kanssa samaa mieltä: alkuperäisten Tähtien sotien palkittuja tehosteita kannatti parannella DVD-julkaisuja varten (koska leffojen on toimittava esiosien rinnalla).
Mitä tulee nostalgiaan, The Golden Voyage of Sinbad on paras näkemäni stop-motion-elokuva! Hirviöt ovat legendaarisia, on mystiikkaa, elämää suurempaa seikkailun taikaa. Intän, että kyseessä on vahvempi elokuva kuin Muumion paluu tai Van Helsing, mutta myönnän, että näin sen ensimmäistä kertaa lapsena: ennen muita Sinbadeja ja muuta. Olin nähnyt viisi kertaa, kuinka Sinbad taistelee Kali-patsasta vastaan (video) jo ennen, kuin rakastuin Mortal Kombatin stop-motion-hahmoon (video). Katson mielelläni sen uuden Titaanien taistelun - mutta mistä lie freudilaisesta syystä nörtähtäisin negatiivisesti, jos joku raiskaisi lapsuuteni tekemällä uusiksi Sinbadin täydelliset tehosteet. Ei puhuta nostalgiasta.
Julistan, että huonot tehosteet voivat olla antiikkia, mutta hyvät tehosteet ovat ajattomia. Näin alkuperäisen Titaanien taistelun Medusan vasta aikuisena. Muija on pelottava. Käärmepäisen tädin liikehdintä on hyönteismäistä, luontodokumenttimaista, kuitenkin luonnotonta, saatanallista. Nukkemestari Harryhausen onnistuu vakuuttamaan, että Medusa on laskelmoiva perkeles. Hahmo ei ole tätä päivää, mutta vakuuttavampi tuttavuus minulle, kuin monet tehosteet vuosilta 1995-2000, jolloin aloin leffoissa ravata. Telkkarista tuli juuri amerikkalainen Godzilla. Intoilin siitä teininä, joten nostalgian pitäisi auttaa kumista megamatelijaa, mutta ei: en tunne enää mitään. Medusa-81 on taideteos mestarilta. Godzilla-98 on parasta, johon insinöörit pystyivät -98.
Tietokoneanimaatio parhaimmillaan on sitä, ettei katsoja tiedä tai ajattele nähneensä animaatiota. Muun muassa spektaakkelissa Ben-Hur vuodelta -59 lavasteita onnistutaan laajentamaan pienoismallilla niin, että kikka hämää tämänkin päivän katsojaa. Pelisäännöt ovat aina samat: tiedä millä työskentelet, tiedä mitkä ovat rajat, niin ajatonta kamaa syntyy. Tietokoneanimaation edelläkävijän, vuoden 1993 Jurassic Parkin T-Rex on vakuuttavampi kuin Godzilla, vakuuttavampi kuin tuorein näkemäni dino viime vuoden pelleleffasta Land of the Lost, koska se on robottinukke silloin, kun sen on järkevintä olla. Luottakaamme nukkeihin! Äärimmäisen harvoin olen kuullut, että ilmiselvä kömpelö tietokonetehoste aiheuttaisi kenessäkään sellaisia kulttimaisia intohimoja, kuin erilaiset, usein rajoittuneet nukketehosteet.
Stop-motion ei enää ole kalliita, ns. tavallisia elokuvia varten. Animaatiot eivät ole päivän aihe, mutta on huomattava, että stop-motion-sellaiset ovat muodissa. Coraline, Kekseliäs kettu ja uusin Wallace & Gromit olivat Oscar-ehdokkaina, Mary and Max ja A Town Called Panic eivät olleet. Stop-motion johtaa väistämättä erilaiseen, unenomaisempaan, jollain nautittavalla tavalla häiriintyneeseen lopputulokseen verrattuna tietokoneanimaatioihin, vaikka tarina olisi komedia. Koodattu Virran viemää savianimaatioiden ykköstalolta Aardmanilta ei yksinkertaisesti tunnu Aardmanilta. Stop-motion on aito vaihtoehto joillekin tämänkin päivän taiteilijoille. Sellaiset oudot pienet näytellyt filmit kuin Steve Zissoun vedenalainen maailma ja The Science of Sleep ymmärtävät, että kun kohdeyleisön toisessa laidassa on huuruisia Woodstock-hippejä ja toisessa elokuvien suurkuluttajia, stop-motion luo positiivisia väreitä.
Erilaisilla asioilla on erilaisia energioita. Tällä hetkellä käytössä on niin monenmoisia tapoja tehdä elokuvaa, että tiedän olevani vainoharhainen, kun pelkään että Hollywood alkaa kloonaata Liisaa Ihmemaassa. Liisaa on kritisoitu lähinnä tarinasta, mutta minä en pidä sen estetiikastakaan. Kaikki sellainen, kuin Crispin Gloverin koko vartalon korvaaminen jökkivällä tietokoneanimaatiolla ilman muuta syytä, kuin että efekti näyttää oudon paskalta, varmistaa, ettei leffa tule olemaan edes antiikkia. Vuoden -99 Jar Jar Binksiä, jonka pää on kehnoa animaatiota, voi sentään sellaiseksi sanoa. En itkisi tulevaisuudessa, jossa muutkin spektaakkelit kuin Avatar olisivat fotorealistista animaatiota. Toistaiseksi Jurassic Park ja mm. Hellboy-leffat edustavat minulle tätä päivää fiksuimmillaan: meikit, nuket ja aidot lavasteet voivat olla harmoniassa kompuuttereiden kanssa.
Tai ehkä itkisinkin. Ehdoton suosikkitehosteeni on Audrey II vuodelta -86 elokuvasta Pieni kauhukauppa. Audrey II on parhaimmilaan 60 henkilön operoima robottinukke lihansyöjäkasvi. Ainoa tehoste-elokuva, jota odotan vain tehosteiden vuoksi, on Tumman kristallin pitkään lupailtu jatko-osa The Power of the Dark Crystal, joka saattaa valmistua ensi vuonna tai olla valmistumatta koskaan. Alkuperäisteos vuodelta -82 ei ole animaatio, mutta se on toteutettu kokonaan nukeilla, jotka näyttävät nukeilta. Minulla on tätä kirjoittaessa ympärilläni 122 nukeksi luokiteltavaa esinettä! Katsoessani Tumman kristallin ensimmäistä kertaa pari vuotta sitten saman tehostefirman (The Jim Henson Creature Shop) nukkesci-fin Farscapen inspiroimana, pimahdin kuin viisivuotias nukketeatterissa. Miten tuo tehtiin? Tuo on nii-i-hi-hiin kaunista! Tuon nuken tahdon, tahdon!
Tällaiset 80-luvun nukke-elokuvat (myös mm. Labyrintti, Gremlins), joista voi vaistota sen, että juuri sinä voisit olla noiden nukkejen kanssa samassa huoneessa ja silloinkin ne käyttäytyisivät tuolla lailla, on sekin aivan omanlaisensa juttu. Audrey II on upea tekninen suoritus, mutta hykerryttävintä on ajatella, että sen kanssa näytellään: se nyt vaan ei ole sama asia, kun näyttelijä katsoo fotorealistista sinistä kangasta ja sanoo whoa. Jos olisin miljonääri, kernaammin sisustaisin makkarini alkuperäisellä Audrey II:lla, kuin autenttisesti 2 metriä 21 senttiä pitkällä silikoni & PVC-versiolla Mortal Kombatin naaraasta.
Tumman kristallin ja Pienen kauhukaupan ohjaaja on Frank Oz, joka tunnetaan parhaiten mestari Yodana. Tehostelajista ja taidemuodosta riippumatta, kun alan ehdottomat mestarit ylittävät itsensä, se on magiaa ikuisesti. Kun rahakasassa pesivät rutinoituneet väsyneet ammattilaiset ovat krapulassa, elokuvan nimi on Percy Jackson: Salamavaras, Peter Jackson: Oma taivas tai Liisa Ihmemaassa.
Olen kiinnostunut ensi kuun Titaanien taistelusta huolimatta juoruista, että 3D-käännöstyö olisi tyritty. Rokkaavassa trailerissa jättiläisskorpioni lyö tahtia pyrstöllä! Leffan asenne on lupaava. Tehosteet eivät innosta tässä vaiheessa, kun ei ole tiedossa, miten iskeviä toimintakohtaukset rakenteeltaan ovat. Odotellessa olen katsonut alkuperäisen Titaanien taistelun ja muuta stop-motion-velho Ray Harryhausenilta. Tehosteet ovat syy tutustua näihin pätkiin. Koen kylmiä väreitä tuijottaessani silmät tomaatteina tiettyjen hirviöiden tök-tök-tyylistä kompurointia... Tuoreiden keijupölypaukkujen Percy Jackson: Salamavaras, Oma taivas ja Liisa Ihmemaassa tehosteet eivät tehneet minulle mitään, koska en pitänyt leffoista muutenkaan. Tök-tök-elokuvat eivät edusta ihmeellistä tarinankerrontaa, joten miksi puolustaa niitä? Vaihtoehtoja on kolme: arvostan antiikkisia tehosteita snobina, olen suloisen nostalgian sokaisema, tai sitten vanhan ajan käsityö pärjää pikselitaiteelle.
Mitä tulee nostalgiaan, The Golden Voyage of Sinbad on paras näkemäni stop-motion-elokuva! Hirviöt ovat legendaarisia, on mystiikkaa, elämää suurempaa seikkailun taikaa. Intän, että kyseessä on vahvempi elokuva kuin Muumion paluu tai Van Helsing, mutta myönnän, että näin sen ensimmäistä kertaa lapsena: ennen muita Sinbadeja ja muuta. Olin nähnyt viisi kertaa, kuinka Sinbad taistelee Kali-patsasta vastaan (video) jo ennen, kuin rakastuin Mortal Kombatin stop-motion-hahmoon (video). Katson mielelläni sen uuden Titaanien taistelun - mutta mistä lie freudilaisesta syystä nörtähtäisin negatiivisesti, jos joku raiskaisi lapsuuteni tekemällä uusiksi Sinbadin täydelliset tehosteet. Ei puhuta nostalgiasta.
Tietokoneanimaatio parhaimmillaan on sitä, ettei katsoja tiedä tai ajattele nähneensä animaatiota. Muun muassa spektaakkelissa Ben-Hur vuodelta -59 lavasteita onnistutaan laajentamaan pienoismallilla niin, että kikka hämää tämänkin päivän katsojaa. Pelisäännöt ovat aina samat: tiedä millä työskentelet, tiedä mitkä ovat rajat, niin ajatonta kamaa syntyy. Tietokoneanimaation edelläkävijän, vuoden 1993 Jurassic Parkin T-Rex on vakuuttavampi kuin Godzilla, vakuuttavampi kuin tuorein näkemäni dino viime vuoden pelleleffasta Land of the Lost, koska se on robottinukke silloin, kun sen on järkevintä olla. Luottakaamme nukkeihin! Äärimmäisen harvoin olen kuullut, että ilmiselvä kömpelö tietokonetehoste aiheuttaisi kenessäkään sellaisia kulttimaisia intohimoja, kuin erilaiset, usein rajoittuneet nukketehosteet.
Tällaiset 80-luvun nukke-elokuvat (myös mm. Labyrintti, Gremlins), joista voi vaistota sen, että juuri sinä voisit olla noiden nukkejen kanssa samassa huoneessa ja silloinkin ne käyttäytyisivät tuolla lailla, on sekin aivan omanlaisensa juttu. Audrey II on upea tekninen suoritus, mutta hykerryttävintä on ajatella, että sen kanssa näytellään: se nyt vaan ei ole sama asia, kun näyttelijä katsoo fotorealistista sinistä kangasta ja sanoo whoa. Jos olisin miljonääri, kernaammin sisustaisin makkarini alkuperäisellä Audrey II:lla, kuin autenttisesti 2 metriä 21 senttiä pitkällä silikoni & PVC-versiolla Mortal Kombatin naaraasta.
Tumman kristallin ja Pienen kauhukaupan ohjaaja on Frank Oz, joka tunnetaan parhaiten mestari Yodana. Tehostelajista ja taidemuodosta riippumatta, kun alan ehdottomat mestarit ylittävät itsensä, se on magiaa ikuisesti. Kun rahakasassa pesivät rutinoituneet väsyneet ammattilaiset ovat krapulassa, elokuvan nimi on Percy Jackson: Salamavaras, Peter Jackson: Oma taivas tai Liisa Ihmemaassa.
Keskustelut (10 viestiä)
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
30.03.2010 klo 15.10
Rekisteröitynyt 01.06.2007
30.03.2010 klo 16.08
Rekisteröitynyt 26.09.2007
30.03.2010 klo 17.00
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
30.03.2010 klo 17.28
Rekisteröitynyt 08.08.2007
30.03.2010 klo 18.05
30.03.2010 klo 20.36
Rekisteröitynyt 28.07.2009
30.03.2010 klo 21.58
Rekisteröitynyt 01.06.2007
31.03.2010 klo 09.15
Älkää unohtako Blade Runneria. :)
31.03.2010 klo 15.51
Mä ainakin himoitsen nähdä aina vain sen Roninin kohtauksen, jossa olikohan Jean Renon hahmo pyöräyttää mersun parkkiruudusta renkaat tietokonesavua tupruttaen :)
31.03.2010 klo 21.10
Kirjoita kommentti