Pirates of the Caribbean todisti, että huvipuistolaitteesta voidaan tehdä menestyselokuva. Transformers häivytti harhan, että typeriä ideoita on ylipäätänsä olemassa. Törmäsin taannoin tilanteeseen, jossa polvenkorkuinen poika oli kiinnostunut Transformersista. Söpöä: raukkaparka oli kuin minä sikiönä, kun tahdoin kovasti nähdä sadistisen satiirin RoboCopin. Pojan äiti tiesi missä mennään, eikä säästellyt sarkasmia selittäessään, että kyseessä on aikuisten versio. Missä mennään? Pojan näkökulmasta siinä, että avaruuden robottitaistelijat ovat jänniä ja kun toivot jouluksi transformersin, saat kaupan päälle auton, tankin tai muun lelun, joksi se robotti muuttuu. Aikuisten versio tästä kuulostaa epäilyttävältä. Ehkä siinä olisi jotain ideaa, jos transformersit esitettäisiin ylivertaisella nanoteknologialla luotuna robottikansana, joka on muinoin noussut isäntiään vastaan, tai jotain tällaista? Tähän pitäisi vielä kehittää joku maapalloa koskeva juoni.

Mutta ei puhuta juonesta. Ohjaaja Michael "BOM!" Bay on kehunut tehosteleffansa olevan niin cool, että kun robotit muuntautuvat, jokainen osa vaihtaa oikeasti paikkaa, kuten leluissakin. Entäs sitten, jos tällaiset robotit jahtaavat maagista megaesinettä ympäri planeettaa: Bayn Transformersit ovat jo konseptin tasolla elokuvia, joissa Alfa Centaurissa syntynyt inhimillinen, huulien avulla puhuva, liekkikuvioilla koristeltu robottihemmo on koottu rekka-auton osista. Jatko-osassa nähdään seniili parrakas piereskelevä robotti kävelykepin kanssa, öljyä itkevä tunteellinen robotti, jäätelöautorobotti ja jättiläisrobotin kivekset. Ikäraja on Yhdysvalloissa PG-13, eli sama kuin teoksilla Terminator – Pelastus ja Drag Me to Hell.

Minä leikin nukeilla vielä hetkeä ennen kuin aloitin nämä hommat, mutta keskimäärin jo 13-vuotiaat ovat kokeneet antabuskuurin ja abortin. Pohjattoman lapsellinen Transformers: Kaatuneiden kosto on paitsi suunnattu teineille ja aikuisille, myös yksi vuoden kalleimmista ja odotetuimmista tapauksista. Taiteelliset ja taloudelliset epäonnistumiset Batman & Robin ja Battlefield Earth ovat yksi juttu ja tämä on toinen. Sekä Hollywood että suuri yleisö ovat antaneet periksi kenties lopullisesti. Tämä ja loppukesän leluleffa G.I. Joe: The Rise of Cobra ovat lämmittelyä. Mestari Ridley Scott aikoo ohjata draaman, joka perustuu lautapeliin Monopoli. Kärkinimi Ron Howard huhujen mukaan ohjaa elokuvan venyvästä ja paukkuvasta muskelimiehestä Stretch Armstrongista. Useistakin toimintafiguureista, neppiautoista, laivanupotuksesta, spiritismilaudasta ja purukumin käärepaperista tehdään elokuvat. Jotkut tulevat olemaan lasten kamaa, useimmat huhujen mukaan eivät varsinaisesti.

En sanonut, että masentaa. Minäkin tahdon antaa periksi. Hymyilisin, jos myös uuden He-Manin ikäraja olisi PG-13 perusteluin "intensiivistä tieteistoimintaväkivaltaa, kiroilua, töykeää ja seksuaalista käyttäytymistä... huumeviittauksia". Esimerkiksi Terminator – Pelastus yritti olla kypsä ja vakava elokuva, aikuisten oikeasti, mutta voi, toivotonta: filmissä eivät toimineet kuin tehosteet. Vakavat isot elokuvat ovat pääsääntöisesti pettymyksiä. Transformersit ovat rehellistä ja kiistatta myös yritteliästä roskaa. Tai roskaa ja roskaa. Pidän surrealismista, Salvador Dalín ja kumppaneiden maalauksista. Jättiläismäisistä fotorealistisista lelu-ukoista kertova jytisevä teiniseksikomedia on kohtalaisen surrealistista. Edesmennyttä Dalía ja Bayta yhdistää taiteilijoina ainakin se, että molemmat ovat röyhkeitä penteleitä, joilta ei itseluottamusta puutu.

Teoriassa leluleffat tähtäävät keskinkertaisuuteen. Transformersit ovat täynnä kliseitä, mutta lopputulokseen on vaikuttanut myös huippumoderni käsite nimeltä Uskollisuus alkuperäismateriaalille. Internetin aikakaudella faneja ei kannata suututtaa. Fanit ovat liittolaisia kaikille, jotka tahtovat jotain hieman erilaista. Transformers on uskollinen alkuperäismateriaalille verrattuna 80-luvun Star-Wars-He-Maniin, jossa muutama suosittu lelu heitettiin maapallolle vitsailemaan ja mätkimään stormtroopereita. Tähän tietoon tuleva He-Man ottaa aikuisiksi kasvaneet faninsa vakavasti keskittymällä rakastetuimpiin leluihin ja ideoihin, ja yrittämällä perustella sisäisen uskottavuuden keinoin, miksi tietyt pellet näyttävät miltä näyttävät. Tällaisen leffan on pakko olla katsomiskelpoinen. Miltä kuulostaisi, jos ohjaajaksi kiinnitettäisiin Michael Bay ja Teelaksi seksisymboli, jota kaikki monsterit sitten ahdistelevat, koska tässä universumissa kussakin lajissa on vain yksi, miespuolinen yksilö, mistä Bay tietenkin lupaa kehittää masturbaatiohuumoria käyttämällä saksikäsi Clawfulia ja kaksipäistä Two-Badia? Jos liioittelulta, et ole nähnyt Kaatuneiden kostoa.

Mutta ettäkö typeriä ideoita ei ole olemassa? Miten olisi 100 miljoonan dollarin Possujuna-elokuva? Tämä oli sitä liioittelua - tosin vain yhdestä syystä: Possujuna ei ole brändi. Hollywood pitää fanipohjaa toivottavana juttuna. Välttämätöntä on vain tunnettavuus. Esimerkkinä, minä en ole G.I. Joe -fani. Olen ostanut neljä nukkea vain siksi, että sisustuselementteinä käyttämieni Barbie-nukkejen rinnalla ne näyttävät tyylikkäämmiltä kuin Ken. Tahdon katsoa G.I. Joe: The Rise of Cobran "ihan vain piruuttani". Jos joku kysyy minulta, satunko tietämään mistä on kyse, kerron leffan perustuvan leluihin ja muuhun kamaan, josta käytetään Euroopassa nimeä Action Force. Nyt myös kysyjä tietää, mistä on kyse. Tämä saattaa motivoida häntä vaikkapa videovuokraamossa, kun mitään muuta tuttua ei löydy. Tunnettu nimi on aina etu. Jotenkin epäilen, että esimerkiksi äärimmäisen älykäs Monopoli-draama floppaa siksi, ettei kohdeyleisö tahdo nähdä mitään lautapelileffaa.

Jos tahdon tehosteita ja elokuvatähtiä, miksenpä hyväksyisi Muuttuvaan labyrinttiin eksynyttä Brendan Fraseria, tai jotain tällaista. Vaihtoehdot ovat: sarjakuvaleffa, klassikon uusi versio ja vampyyrien ja ihmissusien viimeisin liittoutuma. Toivotan leluleffat tervetulleiksi. Valmiiksi minua kiehtovat Dino Riders ja Prätkähiiret neitseelliseltä puolelta ja toki Turtles ja He-Man, He-Man, Heman ovat aina tiukkaa tavaraa. Tyttöjen leluihin perustuvat leffat olisivat erityisen kiintoisia, eikä tämä liity taipumukseeni kritisoida yhteiskunnan ahdasmielisyyttä ostamalla sekä niitä että miehisiä säälittäviä nörttileluja. Kysymys: todistaako mikään paremmin, että miehille suunnatut leluleffat ovat hölmöjä, kuin pelkkä ajatus naisille suunnatuista leluleffoista? Näytellyn Bratzin kohderyhmää olivat esiteinit, joten ymmärtääkseni liikumme yhä teorian tasolla.

Netissä on huumorivideoita, joissa mm. Halinallet ja My Little Ponyt seikkailevat väkivaltaisesti Transformersien tyyliin. Vitsi on kaukaa haettu. Olisi realistisempaa, joskaan ei käytännössä kovin kiinnostavaa, jos Bratz-leffa toteuttaisiin Sinkkuelämää-hengessä ja Barbie-leffa olisi kuin Himoshoppaajan salaiset unelmat. Tällaiset teokset tuskin kilpailisivat Transformersien tai aidon Sinkkuelämölön kanssa lipputuloista. Onko missään potentiaalia? My Little Pony -saaga tunnetaan ällösöpöilystä, mutta 80-luvulla näkemäni piirrossarja oli vähintään yhtä mielikuvituksellinen ja jännittävä kuin 80-luvun versiot He-Manista ja Transformersista. Heureka?! Miksei joku palkkaa Mel Gibsonia, Robert Pattinsonia tai jotain tältä väliltä näyttelemään seksikästä tallirenkiä, joka selittää itsenäiselle naispäähenkilölle kaiken mahdollisen puhuvia poneja uhkaavasta maagisesta megaesineestä? Tämä ei tietenkään ollut oikea kysymys.

Viime kuun kolumnia mukaillen, perusnaisen kehityksessä on kolme päävaihetta. 1. Isopäiset kimaltelevat puppeliduppelit on ihanii. 2. Kimaltelevat puppelipojat on ihanii. 3. Miehet ovat tarpeellisia, koska niiden avulla saa isopäisiä vauvoja, jotka ovat ihania. Kuten Hollywood hyvin tietää, perusmiehen vastaava kehitys alkaa vaiheesta "Jee robottisotaa" ja päätyy vaiheeseen "V**tu jee synkkää veristä robottisotaa ja tissit". Leluleffat ovat miesten juttu kunnes toisin todistetaan. Leluleffojen pää-äänenkannattaja Hasbro on kertonut tuottavansa tunnetuimmista transformerseista eri hintaluokkiin kuuluvat lelut pikkupojille, pojille ja tosimiehille. Uskonpa, että moni nainen kävisi katsomassa Narnian tarinoiden tapaisen ponielokuvan, mutta en ole löytänyt netistä todisteita, että äiti olisi koskaan vihastunut tyttärelleen, kun tämä on mennyt leikkimään äiskän sigamageella 359 euron superponilla, joka "ei ole mikään lelu".

Minä haluan 359 euron puhuvan liikkuvan elektronisen Orkon, alkuperäisen 80-luvun Ratlorin (ensimmäisen action figuurini, se kidnapattiin), Abyss Creationsin version Evil-Lynistä, kaikkea vastaavaa, myönnän tämän kyllä, vaikka olen tietoisesti yrittänyt kehittyä materialistisesta apinasta vihreäksi valaistuneeksi hengelliseksi pasifistiseksi laatutietoiseksi ylimieliseksi kusipääksi. Mutta tahdon, tahdon, tahdon kunnollisen He-Man-elokuvan ja tahdon sille jatko-osia! Viimeinen suunnitelmani on, etten enää tarvitse Äiti maalle povisyöpää aiheuttavia toimintafiguureita sitten, kun kaikki hahmot joista minulla on mitä eläväisimpiä suloisimpia verisimpiä muistoja, esiintyvät yhdessä elokuvassa, joka on edes etäisesti yhtä siisti, kuin nämä muistot. He-Man on opettanut minulle kaiken oikeasta ja väärästä, elämästä ja kuolemasta - palaa hakkaamaan Skeletorilta pää irti ja puristamaan Teelaa perseestä, herra, sillä minä olen valmis.