Saamastani palautteesta huolimatta tämän kuun kolumni ei ole tilitys kirjoittajansa terveydentilasta, vaan toimintatähtien ammattikunnan rappiosta. Barbaarien suku on sammumassa. Teoriani mukaan syy on millennium-bugin: se oli joku nörttien salaliitto se, ja mitä enemmän valkokankailla on nähty kynäniskojen koodaamia kassittomia tietokonetehosteita, sitä vähemmän hiki on tuoksahtanut. Paria leffaa tähdittänyt vapaapainija John Cena esitti toisen teorian puhuessaan lähinnä omasta urastaan sivustolle Latino Review. Cenalta kysyttiin, aikooko myös hän astua perheviihteen tielle, eli ryhtyä tuttisoturiksi.

"Kaikki ottavat aina puheeksi sen aukon, joka on 80-luvun jätkien ja tämän päivän tarjonnan välissä. Nykyäänkin on olemassa hienoja toimintatähtiä, mutta mielestäni syy, miksei tänä päivänä ole yhtä todella suurta tähteä, on se, että kaikki jotka menestyvät toimintaelokuvissa, siirtyvät välittömästi toiseen lajityyppiin. Arnold Schwarzenegger, jonka jalanjälkiä tahtoisin seurata, teki niin monta toimintaleffaa, että yleisö melkeinpä kyllästyi niihin. Vasta tämän jälkeen hän teki elokuvia kuten Identtiset kaksoset ja Lastentarhan kyttä. Arnold saattoi laittaa nimensä julisteeseen ja ihmiset saapuivat paikalle, koska he tiesivät, että hän on iso jätkä, joka tulee potkimaan persuuksia. Tiesit mitä tulet saamaan Schwarzenegger-elokuvalta."

Niiaan Cenan viisaudelle. Ugh! Cena tiivisti sen, mitä olen yrittänyt ajatella, kun olen etsinyt kuningasta jolle kumartaa kunnioituksesta juontuvan platonisen rakkauden enkä niinkään minkään muun kreikkalaisen kivan vuoksi. Luottamus on tärkeää. Olen kahden vaiheilla Vin Dieselin suhteen, mutta täydellisesti luottamustani on väärinkäyttänyt vähintäänkin se toinen painija, Dwayne "The Rock" Johnson. The Rock oli tulevaisuuden toivo. Asialliset kriitikot rutisivat, kun kiehtovan karu korsto korvattiin nörttitehosteella Muumion paluun loppulässähdyksessä. Virallisen sukupolvenvaihdoksen merkit olivat ilmassa, kun kuningas Schwarzenegger sanoi Rockille "pidä hauskaa" toiminnallisuudessa Pako viidakkoon. Tänä vuonna Rock voisi olla esimerkiksi terminaattori tai James Cameronin spektaakkelin päähenkilö, mutta ei, kun molemmat tilaisuudet menivät matikan maikalle nimeltä Sam Worthington. Johnson tähdittää lähiaikoina mm. lapsellisuuksia Race to Witch Mountain, Planeetta 51, Jonny Quest ja The Tooth Fairy. Jälkimmäisessä hän näyttelee nimenomaan hammaskeijua; siivet ynnä tutu, olen kuullut.

Johnson on karismaattinen tähti, jonka nassulla luonnollisesti tahdotaan myydä myös pilttiä ja helistimiä. Se kuolematon kunnia ja kulttimaine, jonka väkivaltaiset puupäät verellä, hiellä ja yhdellä ilmeellä plus virnistyksellä lunastavat, näyttäisi jäävän häneltä kokonaan saavuttamatta. Johnsonin fiksuin tempaus pitkään aikaan on se, että hän on alkanut käyttää oikeaa nimeään mieskuntoa juhlivan paininimen sijaan. Ellei joku ole asiaa ajatellut, "johnson" on Yhdysvalloissa slangisana, jota pikkupoikakin voi käyttää puhuessaan peniksestä. Mies joka lupasi olla Se Kivenkova Jorma on paljastunut pelkäksi pippeliksi.

Showpainin piireistä täytyy kiskoa kankaille lisää porukkaa, onhan se loogisempaa, kuin urheilijoiden kosiskelu. The Marinen ja 12 Roundsin perusteella jopa Cena on siedettävä, kenties C-luokan barbaari. En pidä Cenasta painijana vähääkään hip-hop-lässyttämisen ja rajoittuneen liikerepertuaarin vuoksi, mutta valkokankaalla kirveellä veistetyllä michelin-miehellä on vakiona tietty määrä uskottavuutta. Cena on niin iso, että hän voi tehdä yliluonnollisia he-man-temppuja, jotka näyttävät huvittavilta, mutta eivät naurettavilta, niin kuin ne näyttäisivät Matt Damonin tekeminä. Cenalla ei ole kuninkaan karismaa, mutta voisi kai miehen rajoja kokeilla elokuvalla, jonka Cena voi edes teoriassa tyriä. The Marine ja 12 Rounds ovat jo konseptin tasolla painifaneille suunnattua paskaa. Arvonsa todistaakseen barbaari tarvitsee sellaisen tilaisuuden kuin The Terminator tai Predator, jossa barbaari ei ole virallisesti se pääasia. Cenan voisi itse asiassa kiinnittää näyttelemään sitä He-Mania. Uusi filmihän on suunnitteilla.

Muskelit ovat helpoin tie luotettavaan toimintabarbaariuteen. Barbaarin yksiselitteinen tehtävä on olla alfauros. Barbaarin pitää nujertaa katsoja alkukantaisella tavalla, mutta taidokkaasti, jottei katsoja provosoidu tai ala itkemään. Katsojan pitää tuntea ylpeyttä, että hän on samalla puolella äijän kanssa, joka pystyy juomaan eniten viinaa humaltumatta, viemään kaikki nartut ja läpsimään yksinään turpiin jokaista miestä klaaneineen kaikkineen, joka uskaltaa haastaa hänet edes dartsiin. Näillä kriteereillä 2000-luvun karuimmat barbaarit ovat Sylvester Stallone ja Clint Eastwood?! Molempien olisi pitänyt kupsahtaa käpytautiin ennen kuin allekirjoittanut oli edes syntynyt. Kuitenkin, jos tuoreissa elokuvissa esiintyy puhdasverisempää barbarismia kuin Rambossa ja Gran Torinossa (joka ei ole edes jännäri), niin tehokkaasti olen onnistunut semmoiset missaamaan.

Onko barbaarien fanittaminen nykyään pelkää nostalgiaa, vai onko se edes sitä? Chuck Norris on netin suurimpia vitsejä, josta tulee ensimmäisenä mieleen vipua vetelevä Conan O'Brien. Keski-iän kriisistä kärsivä Jean-Claude Van Damme on alkanut itkeä taide-elokuvissa. Steven Seagal on aina ollut kova kuin Mikko Kivinen. En tiedä missä on Kurt Russell ja pari muuta vanhaa tukkijätkää. Useimmissa ison budjetin toimintaelokuvissa nähdään slummailevia oikeita näyttelijöitä: parhaimmillaan äijiä tyyliin Clive Owen ja kehnoimmillaan poikasia kuten James McAvoy. Toisinaan joku semmoinen kuin Hugh Jackman vakuuttaa murinalla ja suonekkailla muskeleilla, mutta se näky ei lakkaa kummittelemasta mielessä, kun sama heppu humppasi ihan homona Oscar-gaalassa - tms, tms.

Jason Statham on kenties luotettavin nuoremman polven barbaari. En tahtoisi puhua pahaa miehestä, joka on viihdyttävä kovanaama jopa Uwe Bollin elokuvassa. Historiallisesti ajatellen kuitenkaan edes Statham ei ole kuin köyhän miehen Bruce Willis: normaalikokoinen äijä, jolta kiistattoman raivoisa pallihiki on polttanut tukankin päästä, mutta jolla silmien sijaan kiiltää korkeintaan se kupoli. Yksi äijyyden huipentuma voi kaataa lihasvoimalla pienen maan diktaattorin kevyesti kuin traktorin renkaan. Ryhtyäkseen kuninkaaksi, barbaari tarvitsee pilkettä silmäkulmaan: rutkasti, rutkasti karismaa.

Kiitos The Rockin, kuninkaiden kuningas Schwarzenegger ei menettänyt titteliään, vaikka alensikin itsensä kuvernööriksi. Iso-Arskan viimeisten mielenkiintoisten vuosien riistäminen alamaisilta on suolaa haavoihin. Sitä on tosin arvostettava, miten kuningas valtakunnan jätti: teurastettuaan terroristit, robotit, hirviöt ja avaruusolennot, Iso-Arska voitti Saatanan ja haasteen puutteessa veti lopuksi turpiin omaa henkilökohtaista itseään. Näin legendaarista uraa luodessa tuurilla on merkitystä, mutta mikä siinä on, kun mikään samantapainenkaan ei luonnistu keneltäkään 15-30 vuotta nuoremmalta? The Rock ei ole missään vaiheessa eksynyt todella hyvään barbaarielokuvaan; mies oli pelkkää lupausta. Dieselin urakehitystä on kivuliaampi käsitellä.

Vin Dieselissä on kaikki: haba, örinä, kyvyt, karisma ja jopa nimi. Kun Diesel ei vielä ollut käsite, vähintäänkin Pimeän uhka ja xXx olivat laatuviihdettä tasan Dieselin ansiosta. Nyt Diesel on jo yli 40 ja miehen muun tuotannon voi tiivistää muotoon "meh". Pimeän uhassa tyylikkäästi esitelty Richard B. Riddick olisi voinut olla Dieselin Rambo - legendaarinen hahmo, jota käytetään vitsinä, kunnes uusi elokuva lyö katsojaa kiveksille -, mutta ensimmäisestä Riddickin nimeä kantavasta elokuvasta tehtiinkin muovinen alhaisen ikärajan tieteishömppä. Riddickin aikakirja floppasi, mikä selvästi on hidastanut Dieselin uraa, jota ylläri pylläri edes menestyskomedia Tuttisoturi ei ole pidemmän päälle edistänyt. Isoilta studioilta ei ole (ainakaan ennen Fast & Furiousin menestystä) herunut rahaa Riddick-saagan jatkamiselle, eikä liioin Dieselin pitkään suunnittelemalle Hannibal Barcasta kertovalle elokuvalle. Leikkaa munasi pois ja kimitä ensi kesänä, että olet taas ihan kunnossa. Luottamus on barbaariudenkin alfa ja omega.

V2.fi:ssä on uutisoitu epätoivoisen ahkerasti Stallonen ohjaamasta ja kirjoittamasta rainasta The Expendables, koska se on noin ainoa julkistettu korkean profiilin barbaarirymistely, jolla on uskottavuutta. Stallone, Statham, Mickey Rourke, Dolph Lundgren, Stone Cold Steve Austin, Terry Crews ja useampikin tuntemattomampi iso mies ovat liittoutuneet, ja jos kaikki menee putkeen, pienessä roolissa viuhahtaa Arska ja huhujen mukaan myös Willis. Jos tämän tykityksen ensi-iltaan tehtäisiin terroristi-isku, voimme toivoa, että joku tekisi john-mcclanet tosielämässäkin. Jos pommi räjähtäisi, julistaisivat pessimistit koko toimintaelokuvagenren kuolleeksi, eikä vannoutuneempi optimistikaan voisi kuin pakottaa kovimman henkiin jääneen toimintastaran eli Tobey Maguiren juoksemaan kieli pitkällä kaduilla niin kauan kuin testosteronia vielä taivaalta sataa.

Pian kuka tahansa siniseen pallopukuuun pukeutunut plösö kelpaa näyttelemään pumpattua parimetristä barbaaria, mutta jos joulun 2007 Beowulfista mitään opimme, nörttien pitää vaihtaa grafiikkakortti vielä pariin kertaan, ennen kuin animaatiokorstojen silmiin saadaan eloa - pallikutkasta juontuvasta pilkkeestä puhumattakaan.