Heath Andrew Ledger nukkui pois tänään vuosi sitten. Ledgerin joutsenlaulu Jokerina viime vuoden ykköshitissä Yön Ritari on palkittu Golden Globella, yli kymmenellä muulla huomionarvoisella kunnianosoituksella ja tasan 2 minuuttia sitten Oscar-ehdokkuudella. Ledger ei ollut elokuvatähti, vaan luonnenäyttelijä, joka lähipiirinsä mukaan ei välittänyt julkisuudesta ja jopa tunsi helpotusta, kun ei voittanut Oscaria elokuvasta Brokeback Mountain. Ehkäpä kultaiselle kuulapäälle löytyisi parempikin loppusijoituspaikka kuin Ledgerin kuolinpesä - mutta jos ja kun palkinto siihen osoitteeseen menee, on se ihan okei. Yksi viime vuoden vaikuttavimmista suorituksista ei tarvitse säälipisteitä pärjätäkseen. Nyyhkiminen ja ylistys sitäpaitsi on terve tapa tehdä surutyötä, kun ystävä, kollega ja/tai ihan vain tunteisiin vetoava taiteilija poistuu liian aikaisin. Paras tapa muistella taiteilijaa on tutustua hänen tuotantoonsa, ja ehkäpä patsaista ja kunniakirjoista koostuva kasa houkuttelee ihmisiä näin tekemään.

Kuten vakituiset lukijat tietävät, kutsuisin Ledgeriä paskimmaksi paskanäyttelijäksi koskaan miehen omissa hautajaisissa, jos sattuisin sitä mieltä olemaan. Mutta jos se Kunnian Kasa olisi totta, tumppaisin minäkin nöyränä tämän kolumnin vaikka jonkun vähäisemmän kriitikkojärjestön lahjoittamaan pokaaliin. Hyviä näyttelijöitä on maailma täynnä. Kuuhun voisi kiivetä pinoamalla karismaattisia tähtiä päällekkäin. Ledger oli poikkeuksellisen vakuuttava tapaus molemmissa kategorioissa jopa verrattuna ikäluokkansa kärkinimiin.

10 Things I Hate About You

Olen kaksi vuotta nuorempi kuin Ledger olisi, jos hän eläisi. Kymmenen vuotta sitten maksoin - vapaaehtoisesti - rahaa nähdäkseni teinikomedian 10 Things I Hate About You. Leffa selvästikin kertoo Joseph Gordon-Levittin näyttelemästä sarkasmia viljelevästä ruipelosta? Ruipelo piirittää tyttöä, jonka isä määrää, ettei tyttö saa seukata ennen vanhapiiaksi tuomittua isosiskoaan. Ovela ruikku palkkaa koulun karuimman kovanaaman kesyttämään äkäpussin - ja ennen kuin asiaa on kunnolla edes ajatellut, tämä kovanaama eli 19-vuotias Heath Ledger on elokuvan päähenkilö. Kivasta teinihöpsöilystä tulee jänskä ja tunteellinen romanttinen komedia, joka itseasiassa sai minut vuotamaan samalla kun nauroin. Mutta palataan tähän lopuksi.

Herra Ledger on nimetty klassikkoromaanin Humiseva Harju päähenkilön Heathcliffin mukaan. Heathcliff on pohjattoman kiihkeästi rakastavan miehen arkkityyppi siinä missä Romeokin. 10 Things I Hate About You oli pieni hitti, joka teki Ledgeristä nimensä arvoisen: Hollywoodilla oli käytössään uusi sydämiä särkevä komea poika, joka ei karkoita mieskatsojiakaan - toisin kuin, hmm, Twilightin palikkanaama, tuoreen esimerkin antaakseni.

The Patriot

Ledger näytteli seuraavaksi tällaisen karisman kingin Mel Gibsonin kruununperillistä Yhdysvaltain itsenäisyystaistelut viihteellistävässä leffassa The Patriot. Sivistymättömänä kakarana pidin elokuvaa muunakin kuin onnistuneena hömppänä ja haukuin pystyyn pari kahden tähden kuspääkriitikkoa samalla apinan raivolla, johon kosmisen oikeuden vuoksi törmään nykyään omien arvostelujeni kommenteissa. Jos Gibson kantaakin elokuvaa, on Ledger pienessä roolissaan niin mainio kuin kukaan olla voisi. Heti kohta vielä kevyempi Ritarin Tarina teki Ledgeristä virallisen Hollywood-tuotteen.

Tie kuitenkin haarautui kahteen suuntaan, ja Ledger kääntyi oikeaan. Vuosien varrella Ledgerin on raportoitu ja huhuttu jättäneen väliin monia isoja, rahakkaita tilaisuuksia; tällä viikolla on puhuttu, että Ledger hylkäsi Hämähäkkimiehen roolin käsikirjoitusta lukematta, koska häntä ei kiinnostanut. Jo hömppäleffojensa sivussa Ledger teki hienon pienen roolin laatudraamassa Monster's Ball. Kiiltokuvapojan ei tarvinnut kuin vakavoitua masentuneen vanginvartijan roolissa, eikä kiiltokuva ollut enää sovelias vertaus. Ledger alkoi päästä vauhtiin – ja kuvailisin, että tässä vaiheessa suuri yleisö hukkasi hänet.

Grimmin Veljekset

Ledgerin lyhyeen uraan kuuluu pimeä keskiaika. Mies alkoi päteä näyttelijänä, mutta ei vahingossakaan arvoisissaan elokuvissa. Useimmista roolivalinnoista en menisi syyttämään edes hänen agenttiaan. The Patriotin ja Ritarin Tarinan linjoilla jatkava keskinkertainen toiminnallinen pukudraama The Four Feathers - Valkoinen Sulka on ainoa tapaus, jossa Ledger tuntuu rahastavan naamallaan. Pinnallinen kaavamaisuus Casanova lypsää hurmurin mainetta tätäkin selvemmin, mutta mistäpä herra Heathcliff olisi etukäteen arvannut, ettei monesti palkittu Lasse Hallström kykene tuolla kertaa muuhun kuin kaikkea huttua ihanana pitävien tätien naurattamiseen. Samaten Grimmin Veljekset saattaa olla käytännössä tyhjäpäistä, popcornin kanssa alas menevää fantasiahassuttelua - mutta teoriassa senkin ohjasi hämäryyksien mestari Terry Gilliam.

Ledgerin ehdottomasti huonoin elokuva, Manaajan ja Highlanderin ideoita ja latva-artisokan tehosekoittimeen tunkeva The Sin Eater on mainettaan... siedettävämpi. Ledger on jämäkkä etsiväpappina, joka ei tiedä kuinka koomisia tietokonetehosteet hänen ympärillään ovat. Katsojan haukotellessa makeasti, Ledger yllättää yksittäisenä hetkenä. Pappi järkyttyy ja tuntee suurta surua. Ellei kohtaus itsessään päätä räjäytä, sitä sopii verrata muihin kertoihin, kun Ledger näyttelee kärsimystä: toisin kuin monet arvostetut naamanvääntelijät, Ledger ei sure siten kuin surisi siviilissäkin, vaan parhaan ymmärrykseni mukaan antaa tämän nimenomaisen, päässään luomansa hahmon murtua surun alla, mikä paljastaa hahmosta yksinkertaisia perustason asioita, joita ihmiset oikeassakin elämässä cooliuden alle kätkevät.

Lords of Dogtown

Suositeltavaa katseltavaa keskiajalta ovat lähinnä draamat Ned Kelly ja Lords of Dogtown, joissa molemmissa Ledger katoaa rooliinsa täydellisesti. Mel Gibsonin Braveheart on yksi suosikkielokuvistani, mutta sanon silti, että teknisesti ottaen Ledger on parempi "Australian Robin Hoodina" kuin Gibson on William Wallacena. Ned Kelly on elokuvana keskinkertainen tapaus, joka ei anna Ledgerille riittävän väkevää materiaalia tulkittavaksi: silti Ledger vakuuttaa, koska hän näyttelee äänellä, olemuksella ja ajatuksilla. Sama juttu koskee ensimmäisen sukupolven skeittihirmuista kertovaa Lords of Dogtownia, joka onnistuu ihan kivasti siinä mitä yrittää. Ledger näyttelee alkoholistia urheiluvälinekauppiasta. Rennolle joumään-suoritukselle ei tarvitse palkintoja jakaa - mutta jälleen: vertaa suoritusta Ledgerin muihin töihin! Ei ole ihme eikä mikään, ellei Ledgerin kaupalliset seikkailut läpikahlannut katsoja edes ymmärrä, että Ledger on tuo jätkä tuossa.

Brokeback Mountain

Lopulta Heath Ledger löysi ensimmäisen ja samalla toiseksi viimeisen todellisen arvoroolinsa. Ang Leen Brokeback Mountain on miehisellä tavalla herkkä romanttinen draama kahden lammaspaimenen halveksutusta rakkaudesta. Ledger on elokuvan sielu. Karismaattinen Jake Gyllenhaal tietää mitä tekee toisena päähenkilönä - Ledger kuitenkin jättää jälleen kaiket maneerit taakseen ja luo jotain uutta. Ennis Del Mar on jäykkä surkea äijä, jolla ei ole itseluottamusta näyttää tunteistaan edes niitä, jotka ovat sallittuja. Ledger paitsi tuntuu järjestelevän ruhonsa ja kasvojensa luuston uusiksi leffojensa välissä, myös antaa Del Marin tunteiden tulla esiin erinomaisen hienovaraisilla tavoilla. Juuri tällaisen näyttelyn vuoksi se on väärin, että nimekkäille tähdille työnnetään palkintoa kainaloon heti, kun he näyttelevät varmastikin vaativia, mutta loppujen lopuksi yksioikoisia sairaita tai henkisesti rajoittuneita hahmoja.

Brokeback Mountainin vähäeleinen loppu luottaa täysin siihen, että oleellisimmat asiat puunaamasta ovat välittyneet ja välittyvät katsojalle. Moneen makuun hienovaraisuus on vähän turhankin taiteellista sorttia, mutta paljon löytyy tukea sillekin mietteelle, että Del Marin viimeinen repliikki särkee sydämen, kuvaa kattavasti ihmiselämää ja kertoo juuri tämän miehen ajatusmaailmasta sen, mikä mahdollisesti jäi aiemmin arvailujen varaan. Super-nyyh, jumalauta.

Candy

Ledger sai ison ehdokkuutensa ja olisi varmastikin kelvannut moneen suurelokuvaan, mutta jos oikein olen ymmärtänyt, mies ei ole ollut sen helpompi saalis kuin katoamistemppuja harrastava Daniel Day-Lewis on. Ledger päätti näyttäytyä pienen budjetin australialaisdraamassa Candy, joka kertoo huumeista ja hullusta rakkaudesta. Yksi Ledgerin uran parhaista elokuvista on kokonaisuutena hieman epätasainen, mutta tarjoaa monipuolista näyttelijäntyötä muiltakin kuin Ledgeriltä ja sisältää muutamia aistikkaasti kuvattuja kohtauksia. Tämän jälkeen Ledger tulkitsi yhtä Bob Dylanin persoonista taidepläjäyksessä I'm Not There, joka on Cate Blanchettin show ja selvistä ansioistaan huolimatta melko teennäinen tapaus.

Ja sitten Ledger päätyi kiihkoilemaan Jokerina. Tein parhaani Yön Ritarin arvostelussa suoritusta kuvaillakseni. Julistettakoon vielä semmoista, että sarjiksia, lakanoita ja action-figuureita ostelleet Batman-fanit ansaitsivat tämän. Yhtälailla me, Batman Beginsin aloittama elokuvasarja ja - oleellisimpana juttuna artikkelin teeman muistaen - Heath Ledger itse ansaitsevat sen, että uusi näyttelijä valitaan jatkamaan Jokerin uraa. Jokerin ennustus Batmanille, "me tulemme tekemään tätä ikuisesti", on surullinen väärästä syystä. Sen ei tarvitse olla. Jokeri on ollut vuosikymmeniä Batmanin päävastustaja ja Ledger polkaisi roolin käyntiin modernissa elokuvasarjassa niin, että hahmon tämä(kin) versio on nostettu klassisten elokuvakonnien rinnalle. Erästä toista kuuluisaa konnaa näyttelivät yhdessä David Prowse, James Earl Jones, Sebastian Shawn, Jake Lloyd ja Hayden Christensen. Darth Vader on valmis. Jokeri on kesken. Jos uusi näyttelijä lähinnä imitoi Ledgeriä, parempi sekin kuin leikin jättäminen puolitiehen.

Heath Ledgeriä ei tarvitse yrittää korvata, koska häntä ei myöskään voi korvata. Katso lyhyen aikavälin sisällä Lords of Dogtown, Brokeback Mountain, Candy ja Yön Ritari ja yritä väittää muuta vakavalla naamalla ja kuolaamatta ja onanoimatta julkisella paikalla. Ainoa tapa arvostaa Ledgeriä liikaa on kehua hänen uraansa kokonaisuutena, sillä puoliksikaan niin onnekas hän ei ollut kuin pacinot ja de-nirot olivat aikanaan. Arvailujen varaan jää, mihin 28-vuotiaana kuollut mies olisi voinut venyä.

Ledger on mielestäni jopa hämmentävän hallittu ja omaperäinen jo ensimmäisen todellisen tähtihetkensä aikana. Video päättää tällaisen ylistävän muisteluartikkeliin vähän liiankin osuvasti ainakin kirjoittajan itsensä mielestä: