Kalkkaro 1: Ihmispetojen laakso
Petri Hiltunen
Kustannus Jalava
Arvostelija: Markku Reunanen
Arvosana:

Parhaiten Väinämöinen-sarjoistaan tunnettu kotimainen artistimme Petri Hiltunen on siirtynyt hetkeksi pois fantasian ääreltä ja julkaissut Villiin Länteen sijoittuvan albumin Kalkkaro: Ihmispetojen laakso. Esikuvia ei tarvitse kaukaa hakea ja Hiltunen itsekin mainitsee Tex Willerin ja Moebiuksen Blueberryn olleen innoittajina. Vaan miten sitten toimii harvinainen kotimainen näkemys lännenseikkailusta?

Albumi sisältää kaksi tarinaa: Ihmispetojen laakso ja Laiton maa. Ensimmäisessä tarinoiden päähenkilö, nuorimies nimeltä Kalkkaro, elelee rauhassa maatilalla äitinsä kanssa, kunnes tempautuu mukaan kiemuraisiin seikkailuihin rikollisten etsiessä intiaanien kulta-aarretta. Kalkkaron setä on kadonnut aiemmin ja hänen huhutaan tietävän aarteen sijainnin. Konnien lisäksi vaivana ovat verenhimoiset intiaanit, mutta onneksi apuvoimiksi ilmaantuu mystinen pyssysankari Fabien Rabasse.

Toinen tarina sijoittuu ajassa muutaman kuukauden päähän aiemman tapahtumista. Kalkkaro joutuu setänsä ja Fabienin kanssa taaskin kahnaukseen kriminaalien kanssa. Seikkailu kuljettaa ystävyksiä ympäri seutua, kun umpikiero konna yrittää saada haltuunsa kadonneen rahalähetyksen. Henki on herkässä moneen kertaan itse kullakin ja käänteitä seuraa toisensa jälkeen.

Perinteisessä länkkärissä hyvät ovat hyviä ja pahat pahoja ja samoilla linjoilla jatkaa myös Kalkkaro. Bandiitit tunnistaa ensimmäisenä jo luihusta virnuilusta eikä pahantekoon ryhtymistä tarvitse yleensä pitkään odotella. Tapahtumien tahti on välillä melkeinpä hengästyttävän kova, kun yhdestä juonenkäänteestä hypätään seuraavaan - paikoitellen tarinat kaipaisivat suvantokohtiakin. Henkilöhahmoihin ei vielä tämän lukemisen perusteella ehdi syntyä paljon syvyyttä, vaan ne jäävät toistaiseksi edustamaan muualta tuttuja arkkityyppejä. Piirrosjälki mukailee Tex Willeriä, ollen kuitenkin rosoisempaa ja persoonallisempaa kuin pitkälle tuotettu ja tuotteistettu esikuvansa.

Mämmilä: Kiinalainen juttu
Tarmo Koivisto
Otava
Arvostelija: Markku Reunanen
Arvosana:

Sarjisveteraani Tarmo Koivisto on palannut Mämmilän äärelle ja kommentoi jälleen nykyajan elämänmenoa pikkukunnan tapahtumien kautta. Ensimmäisen kerran jo 1976 ilmestynyttä Mämmilää on ehtinyt ilmestyä mm. Me-lehdessä, Hesarin kuukausiliitteessä ja kansitettunakin useamman albumin verran. Kiinalainen juttu julkaistiin alkujaan Suomen Kuvalehdessä sivu kerrallaan ja tänä vuonna Otavan toimesta kovakantisena.

Aiemmin albumeissa on sivuttu aiheita kuten maahanmuutto, rakennemuutos ja tietoyhteiskunta eikä tälläkään kertaa unohdeta maailman tapahtumia. Henkilöiden välisten kuvioiden kuten häiden ja hautajaisten ohessa tärkeänä teemana on tällä kertaa Kiinan nouseva talousmahti, joka näyttäytyy myös mämmiläläisten arjessa, kun paikkakunnan teknologiayritykselle Roboprogille ilmaantuu kiinalainen ostajaehdokas. Kulttuurisia kohtaamisia nähtiin jo Naapurin neekerissä ja jäykänkohteliaiden kiinalaisten lisäksi myös samainen rempseä Muhammed perheineen on edelleen kuvioissa mukana.

Mämmilän hahmokavalkadi on ehtinyt sarjan kehittymisen myötä kasvaa melkoiseksi: kansisivuilla esitellään peräti neljäkymmentä hahmoa, joista suurin osa on peräisin aiemmista albumeista ja osa vain tätä tarinaa varten luotuja. Mämmilään vasta tutustuvalle lukijalle silkka henkilöiden lukumäärä ja niiden keskinäiset suhteet voivat tuottaa hämmennystä, mutta vastaavasti sitten pidemmän linjan lukija törmää vanhoihin tuttuihin ja saa tietää, mitä heille tätä nykyä kuuluu. Päinvastoin kuin monissa muissa sarjoissa, henkilöt myös vanhenevat eikä tilannetta nollata aina uuden albumin myötä. Lähes kaikki hahmot edustavat jotain tiettyä ihmistyyppiä ja niiden kautta käsitellään erilaisia teemoja: pahasuiset kylän akat, maahanmuuttajat, duunarit ja bisnesporhot ovat kaikki edustettuina.

Koiviston ammattitaitoa ei käy kiistäminen. Piirrosjälki on vaivatonta ja ilmeikkäät hahmot helppo tunnistaa. Väritys kulkee pastellisävyissä, ollen jopa hiukan kliinisen puolella. Tarinan rakenteeseen on selvästi vaikuttanut alkuperäinen julkaisuformaatti: jokaisella sivulla on erotettavissa johdanto ja loppuhuipennus, mikä tekee juonen etenemisestä ajoittain hajanaista. Osuvat havainnot ja huumori kuitenkin korvaavat puutteet, joten loppuvaikutelma on yhtä kaikki onnistunut.

Blacksad: Valkoinen valtakunta
Juan Díaz Canales, Juanjo Guarnido
Arktinen Banaani
Arvostelija: Markku Reunanen
Arvosana:

Parivaljakon Díaz Canales ja Guarnido ensimmäinen Blacksad-albumi Kissa varjoisilta kujilta todettiin kauniiksi, mutta juoneltaan köykäiseksi taannoisessa arvostelussamme. Arktinen Banaani julkaisi keväällä sarjan toisen osan Valkoinen valtakunta ja nyt lievän viivästelyn jälkeen se saatiin lopulta myös Sarjishyllyn testipenkkiin. Kustantajan sivut lupailevat tälle vuodelle vielä puuttuvaa kolmatta osaakin. Ranskaksihan albumit ilmestyivät jo 2000-2005, joten hieman jälkijunassa täällä Pohjolassa jälleen tullaan pienen markkina-alueemme kanssa.

Blacksadia tuntemattomille kerrattakoon peruskuvio: John Blacksad on film noir -henkinen yksityisetsivä, joka ratkoo valonarkoja rikostapauksia. Kaikki sarjan hahmot ovat eläimiä, kuten kissoja, koiria ja hiiriä. Aiheita ammennetaan Marlowe-dekkarien ja gangsterileffojen maailmasta - päähenkilöstä tulee mieleen jopa kovanaamaisten etsivien kuningas Shaft.

Siinä missä ykkösosa oli perin tavallinen murhamysteeri, Valkoinen valtakunta on teemaltaan paljon vakavampi ja kantaaottavampi. Blacksad saa tehtäväkseen selvittää pikkutytön katoamisen ja jäljet johtavat suoraan seurapiirien huipulle. Lähes jokaisella on luurankoja kaapissa ja omat etunsa ajettavana, joten käänteitä on tiedossa. Paikallinen poliisi on Arcticin (lue: Ku Klux Klanin) oikeistoradikaaleja pullollaan ja vääränvärisen turkin omistaja joutuu hankaluuksiin yhtä lailla myös slummissa. Aiemmin yksin toiminut Blacksad saa tässä albumissa apurikseen liukaskielisen toimittaja Weeklyn, joka samalla vastaa huumoriannoksesta muiden hahmojen ollessa asiaankuuluvan traagisia.

Guarnidolla pysyy kynä sekä sivellin kädessä ja kuvallinen anti on jälleen varsin kaunista tarkkoine yksityiskohtineen. Värit ovat tyylilajin mukaisesti tummia ja murrettuja, mikä vahvistaa tunnelmaa omalta osaltaan. Tarinankin osalta tekijät ovat saaneet hanat auki ja hahmojen väliset lukuisat jännitteet tulevat uskottavasti esille. Juonessa on syvyyttä ja kosketuspintaa selvästi paremmin kuin ykkösosassa, joten katsotaanpa miten sarjan kolmas teos vastaa
odotuksiin.