Olipa suomalainen animaatioharrastaja mitä mieltä tahansa Niko - Lentäjän Pojasta, pitäisi hänen periaatteellisista syistä olla niin iloinen, että tukka tippuu päästä ja maihinnousubuutsit ovat postiennakolla tulossa. Verellä lunastetussa isänmaassa osittain askarreltu animaatio myy kiitettäviä määriä lippuja vielä tätä kirjoittaessani, eli yli kuukausi ensi-iltansa jälkeen. Olen kuitenkin yhä sen verran kiukkuinen kollegojen "oho, oijoi, 4-5 tähteä" -arvosteluista, että olen päättänyt käyttää kuukauden puheenvuoroni selittääkseni, miksi oma arvosteluni on riidanhaluisempi kuin moni ymmärtääkään. Tuossa arvostelussa, kuten monessa muussakin, käytän ilmaisua "kävelee eteenpäin".

Yritän tehdä lähtökohdat mahdollisimman selviksi. Minä en voi sietää kävelemistä eteenpäin. Kintuistani tykkään. Rakastan seinien potkimista ja lentämistä vahingossa persiilleni pelatessani Mortal Kombat: Armageddonia Wiillä. Tarkoitus ei ole väheksyä jalkojen merkitystä elämässäni - tiedän hyvin, että jalat tai niiden toimintakyvyn voi menettää. Vihaan sitä, kun kävelen eteenpäin, istuudun ja joudun katsomaan elokuvan kävelemisestä eteenpäin, ennen kuin kävelen kotiinpäin. Kun Jumalan valittu kansa niskuroi, Kaikkivaltias laittoi heidät kävelemään eteenpäin pidempään kuin olisi ollut tarpeellista - kävely eteenpäin on kosminen rangaistus, kazaam!

Nuijat matkalla eteenpäin.

Kävely eteenpäin uuvuttaa henkisesti, sillä se on äärimmäisen yksinkertaista, tylsää. Ainoa yksinkertaisempi tarina kuin "kävelee eteenpäin" on "istuu paikallaan". Elokuvien ensisijainen tarkoitus ei likimainkaan aina ole tarinan kertominen, vaan useimmiten katsojan viihdyttäminen. Hyväksyttävä juttu. Mutta helpompaa, halvempaa ratkaisua ei ole, kuin sitoa viihdyttäviksi tarkoitetut kohtaukset yhteen kävelemisellä eteenpäin.

Eteenpäinkävelyelokuva on tätä puhtaimmillaan. Sellaisia eivät ole puoletkaan etenemiseen keskittyvistä elokuvista. Sellaisissa laatudraamoissa kuin Melkein Julkkis ei ole mitään kritisoitavaa. Tietenkin nuori reportteri "kävelee eteenpäin" - hänhän kirjoittaa juttua bändistä, joka on kiertueella. Kiitellyt tapaukset kuten Little Miss Sunshine tai About Schmidt ovat nekin oivia elämyksiä, mutta myös eteenpäin kävelyä. Tekijät tahtovat saavuttaa tiettyjä tunnetiloja, rakentaa tiettyjä draaman kaaria, ja kun he eivät sitten muuta keksi, laitetaan hahmot kävelemään eteenpäin.

Perinteiset seikkailuelokuvat saavat vapautuksen tästä sodasta, kunhan puhutaan vain onnistuneista sellaisista. Hyvä seikkailuelokuva on hömppää, jossa on sen verran vahva tarina, että kohtaukset muodostavat saumattoman jatkumon. Indiana Jones seikkailee. Hänen on etsittävä johtolankoja, tutkittava muinaisia raunioita, selvitettävä mihin hän on matkalla. Frodo Reppuli kävelee eteenpäin. Hän jumankeuta kävelee eteenpäin - yhdeksän tunnin ajan. Taru Sormusten Herrasta -tallaustrilogian kohtauksia voi poistaa ja lisäillä ilman, että mikään mainittavasti muuttuu. Pidennetyt DVD-versiot ovat olemassa. Kirjan lopetus on oho, jätetty pois - sitä ei ole muutettu, se on jätetty pois. Totta kai rakastan Sormusten Herraa. Elokuvat koostuvat muistakin asioista kuin tarinasta. Toisin kuin useimmat, minä pidän eniten tarinoista. Tragedia.

Oikeastaan jopa "istuu paikallaan" kuulostaa kiintoisammalta kuin käveleminen eteenpäin. Tarina sisuuntuneesta äijästä, joka kaataa yksinään armeijan, on suhteellisesti ajatellen jo mieltäylentävä. Kirmaan innoissani katsomaan vuoden kolmattatoista hääteemaista romanttista komediaa - jos vaihtoehto edustaa kävelemistä eteenpäin.

Moni varmasti pitäisi minua hulluna, jos väittäisin, että Taru Sormusten Herrasta olisi parempi, jos se olisi enemmän sellainen kuin Steven Seagalin elokuvat. Vaikka näinhän minä jo väitin. En tiedä, minkälainen olisi Peter Jacksonin ohjaama, satoja miljoonia maksava, erinomaisilla näyttelijöillä miehitetty, rikkaaseen mytologiaan kiedottu elokuva sisuuntuneesta äijästä, joka käy yhden miehen sotaa Sauronia vastaan, mutta uskon, että melko omalaatuinen tarina onnistuttaisiin yhdeksässä tunnissa kertomaan.

Taru Sormusten Herrasta olisi varmasti myös erikoislaatuinen hääteemainen romanttinen komedia. "Jos en voi kantaa sormustanne, voin kantaa teitä!" "Sam. Voi rakas Sam." Mutta entäpä jos Pixarin Nemoa Etsimässä olisi sellainen? Tämä häkellyttävän kaunis animaatio eteenpäin uivista kaloista? Leffa, jossa persoonallisia, rakastettavia hahmoja löytyy jengiksi asti, vaan tarinaa ei muualta kuin nimestä? Tiettyjen pitkien kohtausten järjestyksen voisi vaihtaa! En tiedä, minkälainen olisi Pixarin häkellyttävän kaunis hääteemainen romanttinen komedia, jonka pääosissa nähdään rakastettavia kaloja, mutta tiedän, että tahtoisin nähdä sellaisen.

Nämä eivät olleet neuvoja. Vain sitä toivon, että silloin harvoin kun miljoonia ei kylvetä kirjojen, sarjisten tai rantapallojen filmatisointioikeuksiin, vaan "omaperäisiin ideoihin", elokuvastudiot ja eritoten suhteellisen märkäkorvaiset animaatiostudiot pitäisivät nyrkkisääntönä sitä, että ensin palkataan tarinankertoja, joka yrittää keksiä tarinan. Yrittänyttä ei laiteta. On epätodennäköistä, että esimerkiksi Blue Sky Studios epäonnistuisi yrittäessään kertoa tarinaa. Ensimmäistä kahta Ice Agea alkeellisempia tarinankorvikkeita ei ole valkokankailla nähty, teoreettisestikin moinen olisi mahdotonta. Askel eteenpäin (tai jotain) oli Horton. Se perustuu lyhyeen kirjaan... joten Blue Sky päätti lisätä siihen reilut puoli tuntia kävelyä. Huooo-kaus.

On helppo itkeä "emmä tykkää" ja "tekisitte niin kun mä tykkään". Eivät nämä ole syitä hikeentyä, ei kenenkään tarvitse huonoja leffoja katsoa. Minua rrraivohullistuttava asia on tarkalleen ottaen se, että sellaiset tarinat kuin Ice Age ja Niko päätyvät gigasikakalliiden elokuvien selkärangoiksi, vaikka maailmassa on harkitun, varovaisen arvioni mukaan miljoonia amatöörejä, jotka keksisivät parempia tarinoita hups, puolessa tunnissa! Jos et tahdo kuulla ns. juonipaljastuksia Niko - Lentäjän Pojasta, lopeta lukeminen tähän.

Niko on nuori poro. Hän tahtoisi tavata isänsä, joka äidin mukaan kuuluu Joulupukin lentojoukkoihin. Nikon paras ystävä on orava. Niko johtaa vahingossa susia laumansa luo, jolloin häntä moititaan. Haavekuva-isää tulee entistä kovempi ikävä. Hulivili-isän tavatessaan Niko kuitenkin ymmärtää, että orava on se oikea faija. Yhteenotossa susien kanssa Niko myös oppii lentämään. Nämä ovat tarinan elementtejä. Tarinan tehtävä on sulauttaa nämä elementit yhdeksi, nautittavaksi, merkitykselliseksi jatkumoksi. Tarinaksi on valittu se, että Niko kävelee eteenpäin. Niko kävelee, kävelee, lumivyöry, kävelee, kävelee, labyrintti, lentää, loppu.

Ajattelin tohtoroida tarinan kuntoon arvostelua varten, mutta tuumin sitten, ettei arvostelun tehtävä välttämättä ole julistaa, että arvostelija on kovempi karju kuin elokuvaajat. Kolumnitkin on keksitty. Oma versioni Nikosta on kehitelty noin 20 minuutin kävelymatkan aikana, eli silloin, kun kävelin teatterista kotiinpäin. Myönnän keksineeni pari asiaa vielä silloinkin, kun kirjasin ajatukseni ylös. Tavoitteena oli kunnioittaa alkuperäisversion elementtejä, lisätä syvyyttä, lisätä mukaan edes vähän suomalaista väriä ja tietenkin vaihtaa eteenpäinkävelytarina johonkin muuhun. Tässä on lopputulos:

Köyhä lappalaisperhe elättää itsensä järjestämällä poroajeluita. Perheen kuopus ja orava ovat orvon Nikon ystäviä. Nikon isä ja äiti ovat kuulemma pukin lentojoukkoja. Niko suunnittelee matkaa Korvatunturille, vaikka pelkääkin susia. Orava yrittää selittää, ettei Korvatunturilla ole kuin lunta, mutta Niko uskoo kernaammin aikuisten porojen satuja. Sudet käyvät lopulta röyhkeiksi. Porot panikoivat ja hajaantuvat. Joulusta on tulla todella köyhä. Lapsi suree vain sitä, että säikähtänyt Niko päätti lähteä matkalleen juuri nyt - he eivät voi viettää aattoa yhdessä, kuten aina ennen. Orava säntää kertomaan tämän Nikolle, ja Niko päättää luopua haaveestaan. Lapsi on yllättäen lähtenyt jäljittämään poroja. Niko ja orava lähtevät pelastamaan ystäväänsä. Seuraa lumimyrsky ja susiäksöniä. Pahin susi kertoo, mitä Nikon vanhemmille oikeasti tapahtui. Niko ei ole lentäjän poika. Hädän hetkellä Niko kuitenkin oppii lentämään? Niko, orava ja lapsi selviävät, mutta eivät meinaa löytää kotiin. Joulupukki pelastaa heidät rekeensä ja vääntää rautalangasta, miten lentäväksi poroksi tullaan. Karkulaiset löytyvät ja kaikki palaavat kotiin ja juhlivat joulua perheenä. Lopputekstien taustalla soi uusi menevä poppisversio tutusta laulusta: lal lal laa, dii da daa "...Joulumaa jos jokaiselta löytyy sydämestä".

Kenenkään ei tarvitse tykätä tästä versiosta. Keksin tämän kävellessäni eteenpäin - täynnä protestimielialaa: kävellä saa, mutta ei eteenpäin! Pankkitililleni ei tipahtanut puolta miljoonaa, ei tuhatlappusia. Synopsiksessa on pari aukkoa, ajatusvirheitä... koska minä en ole elokuvastudion palveluksessa oleva ammattilainen, jolle olisi kunnia-asia valvoa öitä, jottei moista pääsisi tapahtumaan. Vaadin vain sitä, että jokainen joko hyväksyy hullun paperit ja poistaa parisuhteestaan löytyvät kulkuset evoluution nimeen, tai sitten on sitä mieltä, että pitäisi olla joka ainoan alkueläimen osoitettavissa, miksi maan kaikissa elokuvateattereissa pyörivä neljän ja puolen tähden mestariteos edustaa ratkaisevasti parempaa tarinankerrontaa, kuin jonkun pitkälettikolumnistin puolen tunnin aivopieru, joka kirjoittajan itsensä mielestä ei kelpaa vitsiksi elokuva-arvosteluun.