Todellisuudesta irtaantunut snobikriitikko, tai todisnob, kuten me itse itseämme kutsumme, voi väärää elokuvaa kritisoituaan saada jopa tappouhkauksen. Useimmat "kunnon hömppää!" ja "rankkaa toimintaa!" etsivät lukijat antavat palautetta lain puitteissa. Todisnob "ei tajua mistään mitään". Todisnob on friikki, joka katselee pikkurilli ja mela pystyssä mustavalkoisia itäeurooppalaisia mykkiä musikaaleja juutalaisten homotransujen rakkaustarinoista Auschwitzin uunijonossa. Tosiasioista ei voi kiistellä: väittämä "ei tajua mistään mitään" on kuitenkin vain perusteeton mielipide. Tällä kertaa koetan todistaa, että todisnob päinvastoin "tietää kaikesta kaiken". Tuskin on osuvampaa tapaa lopputulokseen päästä, kuin selittää, miksi allekirjoittaneenkin suosikkielokuva koko suuressa maailmassa on transumusikaali - ja miksi hän antaisi viisi tähteä kahdelle muullekin sellaiselle.

Taidemuotoaan kunnioittava todisnob tarvitsee painavat perustelut, ennen kuin hän voi julistaa teoksen henkilökohtaiseksi suosikikseen. Tällaisia perusteluja ei voi keksiä: niitä pitää etsiä kaikkialta, mistä tietoa ylipäätänsä etsitään. Pääsin omien perustelujeni jäljille keskusteltuani serkkuni kanssa. Jos lausun sanasen keskustelun osapuolista, minun ei tarvitse sanoa mitään siitä itsestään. Toinen osapuoli on mr. Beaniksi usein haukuttu herra, joka on kernaammin hiljaa tai yksin, kuin nolojen tilanteiden mies. Toinen osapuoli on edellistä puolet nuorempi tyttö, jolla on Downin syndrooma. Osapuolia yhdistää kaksi asiaa. He ovat sukulaisia. Ja heidän suosikkielokuvansa on ollut jo vuosien ajan yksi ja sama - transumusikaali.

Näin tarpeelliseksi ottaa selvää, ketkä muut pitävät samasta elokuvasta, ja miksi. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tahdoin tietää elokuvasta yksinkertaisesti kaiken. Tärkeimmät, moneen suuntaan sinkoilleet tutkimustyöni tein luonnollisesti internetin kautta, sillä ihmisiä on perin ongelmallista haastatella brittikomedian keinoin.

Suosikkini suhde kahteen muuhun transumusikaaliin paljastui läheiseksi: jos rakastat yhtä, on todennäköistä, että rakastat toistakin. Huomautettakoon nyt, ettei maailmassa ole montaa transteemaista musikaalielokuvaa. Tämä on loogista, eihän maailma myöskään ole puolillaan transuja (viittaan sanalla sekä transvestiitteihin että kaikkiin sukupuoleltaan omaperäisiin henkilöihin). Onko loogista myös se, että jopa kolme transumusikaalia on menestynyt taloudellisesti ja noussut aidoksi kulttielokuvaksi?

"Aito kulttielokuva" on aidosti tärkeä kultilleen. Todellinen kysymys on siis se, miten transumusikaali voi olla aidosti tärkeä mm. omassa sukupuolessaan perin hyvin viihtyvälle himohomolle; naispuoliselle sinivalaalle, joka pelaa WoWia itse kutomassaan yöhaltia-asussa; mielialalääkkeistä kieltäytyvälle pipipäiselle runoilijalle; mr. Beanille; ja muille elävän elämän veikeästi vinksahtaneille sankareille - ja kaupan päälle muutamalle melko tavallisellekin ihmiselle?

Kulttileffan käsite on niin venyvä, että joku voisi vastata kysymykseen näinkin tylsästi: jotkut tykkäävät oudosta meiningistä.

Kuvitellaan pieni kuppila, jossa epämääräinen punk-rock-bändi virittelee soittimiaan. Keulahahmona rähjäisellä orkesterilla on näyttävä daami, joka hallitsee jokaista tilaa, johon vain eksyy. Ketä tahansa saattaa hymyilyttää, kun äänekäs musiikki käynnistyy ja madame laulaa (vapaasti suomennettuna): "sukupuolenvaihdosleikkaukseni meni pieleen, barbinuken tuon mieleen! Kuusi tuumaa eteen, kuusi tuumaa sisään, minulla on vihainen tuuma! Vihainen tuuma!"

Hedwig and the Angry Inch ei ole suosikkielokuvani. Hedwig on hävytön, vaan ei munaton musikaali, joka on kaikissa käänteissään aito ja inhimillinen. Hedwigin luoja John Cameron Mitchell paitsi näyttelee nimiroolia, myös ohjaa itseään esikoiselokuvassaan, joka on ilmiö syystä, että Mitchellin sydänveri on näkyvillä jokaisena hetkenä. Mitchell ei uhraa räiskyvän päähenkilönsä uskottavuutta kuoliaaksi naurattavan komedian keskelläkään.

Mitchell ei ole transhenkilö, vaan homomies. Tämän voi melko turvallisesti sanoa heijastuvan Hedwigin kattavassa identiteettikriisissä. Jonkinasteinen identiteettikriisi – on tosiasia useimmille, jotka eivät tahdo, tai joita ei päästetä kellumaan valtavirtaan. Jos yksi rannalla ruikuttavista puhkeaa laulamaan rakkaudesta filosofi Platonia mukaillen, niin tottahan kaiken kaikesta tietävä todisnob taputtaa tippa monokkelin linssissä ja miettii lukijoidensa älykkyysosamäärää vasta tappouhkauksesta säikähdettyään:



Transteema on useimmille ihmisille, sekä erikoisille että tavallisille, niin vieras, että se on jo eräänlaista fantasiaa. Musikaali on jotain, mikä tekee fantasiaa mistä tahansa. Kun transteeman yhdistää musikaaliin, lopputulos on fantasiaa potenssiin kaksi. Fantasia on sitä turvallisempi asia, mitä selkeämmin se on fantasiaa.

Transumusikaali The Rocky Horror Picture Show, joka ei myöskään ole suosikkielokuvani, on niin kreisi komedia, ettei valtavirran kuviokelluja voi ottaa sitä vakavasti. Todistettavasti jopa Hedwigiä karsastava ahdasmielinen umpijuntti voi nauraa laulavan, kiimaisen, homoseksuaalin, ulkoavaruuden transvestiittitiedemiesvampyyrin toilailuille. Tarvitaan joko tietoa tai sielua, ennen kuin räikeimpien kummallisuuksien ohi voi nähdä selvästi. Todisnob näkee aina kaiken.

Jo se, että helvetin perkeleet mätkivät turpiin valkoisilla ratsuilla rynnistäviä ritareita, on vertauskuva, jonka voi ymmärtää ja kokea monella tapaa; henkilökohtaisesti, poliittisesti ja mitä vielä. Transumusikaalin tärkeimpiä määritelmiä on se, että se kertoo "vähän erikoisemmasta" yksilöstä, joten taivas on rajana tulkinnoille. Luulin tietäväni jotain jo ennen kuin tutkin suosikkileffaani ja kumppaneita, mutta silti yllätyin, kuinka monin tavoin kunkin kolmesta transumusikaalista voi kokea. Tarjoan esimerkinomaisen haasteen:

A. Kuvittele olevasi toisen sukupolven maahanmuuttaja. Et tunne kuuluvasi yhdenkään kansan keskuuteen koko maailmassa. Periaatteessa tunnet olevasi täynnä elämää ja iloa, mutta maailma on tehnyt sinusta syrjäänvetäytyvän ja hiljaisen. Jos kehtaat toteuttaa itseäsi julkisesti, sinulta viedään ihmisarvosi: olet enää joku helvetin hullu neekeri. B. Katso alla oleva video:

(Video on poistunut YouTubesta. Se sisälsi The Rocky Horror Picture Show'n musikaalinumeron "Sweet Transvestite". Kiltit päähenkilöt yrittävät suhtautua suvaitsevaisesti "ulkomaalaisten tapoihin". Transutiedemies itse laulaa ylpeänä "älä säikähdä ulkomuotoani" ja niin edelleen.)



Ymmärtääkseen kaiken "aidoista kulttileffoista", ihminen tarvitsee monipuolista ymmärrystä kulttilaisista, kuten hän tarvitsee monipuolista ymmärrystä historiasta, jotta hän ymmärtäisi historiallisen draaman, ja niin edelleen. Todisnob tarvitsee raakaa tietoa niin paljon, että hän ymmärtää kaiken, mikä on koskaan filmatisoitu; hänen on kyettävä löytämään kaikkien yksittäisten yksityiskohtien väliset yhteydet, jos niitä vain on! Mikäli täysiverinen todisnob sitten ymmärtää, että Hän on juuri katsomassa "kunnon hömppää!" tai "rankkaa toimintaa!", jossa ei ole syvyyttä enempää kuin pornossa, Hänen tuomionsa on yksi tähti, ellei Hän kiihotu teknisen puolen saavutuksista! Vastaavasti jos todisnob kiihottuu, mutta ymmärtää symboliikkaa, jota Hän ei voi moraalisesti hyväksyä, tuomio on jälleen yksi tähti!

Todisnobin pyhä tehtävä on tehdä selväksi, miten Hän – korkeampi olento – asiat kokee. Todisnob ei ylenkatso alhaisempia olentoja, vaan on hyvillään, mikäli Hän saa heidät näkemään arvostelemansa elokuvan uudessa valossa – sillä mikään ei Häntä enempää miellytä, kuin tajunnan avartuminen. Todisnobin tragedia on se, että koska Hän tietää kaikesta kaiken, Hän saattaa irtaantua arkitodellisuudesta. Todisnob saattaa olla pyhän totuuden jäljillä, mutta olla kykenemätön kommunikoimaan alhaisempien elämänmuotojen kanssa. Tällöin luolamiesmäisimmissä lukijoissa syntyy käsitys, että todisnob tykkää "mustavalkoisista itäeurooppalaisista mykistä jne..." elokuvista ihan vain siksi, että Hän on mulkku koko mies (/nainen/tms).

Palataksemme suosikkielokuvaani: se ei ole suosikkini siksi, että se on transumusikaali. Todisnob ei valitse transumusikaaleja - ne valitsevat hänet: olen todisnob siksi, että ymmärrän, että suosikkielokuvani on transumusikaali.

Elokuva kertoo tytöstä, joka ei tunne vartaloaan omakseen. Hän osaa salata tämän, muttei kiellettyjä romanttisia tuntemuksiaan. Vanhoillinen, ankara isä - joka ei tiedä puoliakaan tyttärensä tragediasta - raivostuu. Epätoivoisena tyttö karkaa kotoa. Arveluttavat, rikolliset piirit antavat tytölle mahdollisuuden olla fyysisesti sitä, mitä hän tuntee sydämessään olevansa. Tulos ei ole lainkaan tyydyttävä. Ongelmien kasaannuttua kasaantumistaan asiat alkavat viimein selvitä. Ymmärrettyään olleensa liian ankara, isä huolehtii itse, että tytön muutos viedään asianmukaiseen päätökseen.

Ellei todisnob tietäisi kaikkea kaikesta, hän ei tietäisi, että Disneyn Pieni Merenneito on kaikkien aikojen kaunein transumusikaali. Oli paljonkin elokuvia, jotka viehättivät aikanaan nuorempaa mr. Beania symbolisilla tasoilla. Mutta vain Pieni Merenneito helli samaan aikaan hänen silmiään ja sävelkorvaansa niin, ettei paremmasta ole koskaan ollut väliä. Tämän myötä herännyt tiedonjano avasi elokuvasta uusia, kiehtovia tasoja: ja niinpä nykyinen todellisuudesta irtaantunut snobikriitikko pyrkii ymmärtämään koko totuuden kaikista näkemistään elokuvista, jotka kiinnostavat häntä edes paskan vertaa.

Pieni Merenneito (USA 1989) on selkeämpää Omituisten Otusten Kerho (Rölli-viittaus) -propagandaa, kuin Hans Christian Andersenin (eräs Tanskan kulttuurihistorian mielenkiintoisimmista kummallisista reppanoista) alkuperäinen (en tosin lue tanskaa) kertomus (kirjoitettu 1836), jossa varsin toisenlaiset vertauskuvat (transteema on tulkinnanvarainen) on naamioitu lapsille (alle 10-vuotiaille) suunnattuun opettavaiseen sanomaan ("älä kiukkuile"). Disney-versio (ohjaus Ron Clements & John Musker) jopa päättyy näkymään, jossa taivaalle loitsitaan sateenkaari (seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tunnuksista tunnetuin...!!).

Viimeinen videonäyte ei kerro fantasiahahmosta, vaan täysin tavallisista murrosiän koettelemista tytöistä, varsin monensorttisista epätavallisista ihmisistä, todellisuudesta irtaantuneesta snobikriitikosta ja hänen serkustaan, jotka kaikki rakastavat transumusikaaleja: