Torstai-ilta leirintäalueella viritti monet festaritunnelmaan.

Muutamat olivat ottaneet varaslähdön festaritunnelmaan. Pietu Purhonen ja Pasi Hyyppä saapuivat telttoineen ja autoineen leirintäalueelle jo keskiviikkona asuinkaupungistaan Vaasasta virittäytymään kesän perinteisesti avaavaan Provinssirockiin. Leiri oli varustelutasoltaan hotelliluokkaa; sieltä löytyi pakollisten pallogrillin ja kylmälaukkuviritelmien lisäksi muun muassa kolme sohvaa, jotka oli hankittu SPR-kirppikseltä.

Seinäjokelaislähtöiselle Purhoselle provinssivierailu on jo 22. Ensimmäisen
kerran hän kävi festarilla sylivauvana ja siitä eteenpäin festarista on
tullut miehelle jokakesäinen perinne. Ainoastaan varusmiespalvelus eväsi
miehen pääsyn Ihmisten Juhlaan pari vuotta sitten.

Ennustettu kuurosateinen sää ei poikien juhlaviikonloppua pääse pilaamaan.
Lämmikettä on varattu vähintäänkin riittävästi ja lisää saa läheisestä
kaupasta. Leirissä aikaa viettäessä saapuikin Törnävän kaupunginosan ylle
reipas suihku, mutta pressulla katettuun leiriin ei pudonnut pisaraakaan ja
odottavat juhlijat pysyivät mukavan kuivina. Artisteista Purhonen ja Hyyppä
odottavat erityisesti Tori Amosta. Pojat sanovat kuitenkin heti yhteen
ääneen, ettei Provinssissa pääasia ole bändit, vaan festarin uniikki tunnelma.

Leiriin liittyi myös viereisessä festarikommuunissa majaillut porilainen Petteri Salonen. Petterillä oli yllään festareiden mielenkiintoisimpia asusteita. Kokovartalolehmä lämmittää mukavasti viileänä provinssiyönä, vaikka sisäiset villapaidat olisikin nautittuna. Hänelläkin odotuslistan ykkösartisti oli Tori Amos, mutta myös Patti Smith on tarkastamisen arvoinen.


Perjantai 15.7.

Provinssin käynnistyessä pilvetkin seilasivat pois Ihmisten Juhlan tieltä.

Kun Provinssirock virallisesti polkaistiin käyntiin, oli pilvetkin väistyneet festarialueen yltä. Pääportilta saapuneet toivotettiin lämpimästi tervetulleiksi Seinäjoen separatistirintaman esitaistelijoiden Masan ja Krissen, eli Duo Trebbion voimin. Seinäjoki, Helmi Pohjanmaan piti säänkin puolesta vihdoin täydellisesti paikkansa.

Ensimmäisenä bändinä rokkasi paikallinen Julia’s Window, jonka grunge keräsi Zanzibar-lavan eteen mukavan määrän ihmisiä. Bändillä olisi potentiaalia nousta suuremmallekin areenalle ja esiintymislava meinasikin jäädä energisille esiintyjille hivenen pieneksi. Persoonallinen, elektrosoundeilla maustettu musiikki sai festarikansan hymyilemään ja jätti mukavan odottavan tunnelman.



Japani on ollut pitkään suomalaisen musiikin suurimpia vientimaita. Homma alkaa toimia toisinkin päin. Tämän osoitti Provinssin ensimmäinen ulkomainen esiintyjä MUCC. Yhtye näytti stereotyyppiseltä animepoikaryhmältä, mutta kun laulaja Tatsurou Iwakami avasti äänijänteensä, tiesi rytmilavan eteen pakkautunut yleisö todistavansa mahtavaa rock-tapahtumaa. Bändiä ennen kuulemattomalle MUCC tarjosi äärimmäisen mielenkiintoisen kokemuksen. Kotikielellään omaperäistä rokkia vääntävä bändi jaksoi heilua, riehua ja repiä koko keikan soiton kulkiessa silti mallikkaasti. Välillä yhtye soitti kuin rankin trash-pumppu, mutta etenkin herkimpien kappaleiden kohdalla heilahti mielessä ohikiitävän hetken myös Muse. Kopioinnista ei MUCCia voi kuitenkaan syyttää ja bändiä voi suositella jopa j-rockfobiasta kärsiville.



MUCCin jälkeen reportteri söi sormiensa, ja puolet varpaidensa kynsistä odottaessaan Tori Amosin keikan alkua. Kun kello löi vihdoin kymmenen, oli Isoo Teltta ääriään myöten täynnä. Tätä amerikan punapäätä oli selvästi kaivattu maahamme. Uusimman albuminsa American Doll Possen myötä kiertävä artisti sai lämpimät suosionosoitukset saapuessaan vihdoin yhtyeensä kanssa lavalle. Keikassa oli alusta asti kaikki juuri niin hyvin kuin voi olla. Tori Amos oli itseoikeutetusti etualalla korokkeella seisovan flyygelinsä kanssa muun bändin ollessa selvästi taustalla. Myös teltan soundit oli säädetty timanttisiksi ja Amosin upea ääni hiveli kuuloelimiä saattaen yleisön lähes euforiseen tilaan. Mustalla peruukilla varustettu, uudelta levyltä tuttu alter ego Pip esitteli muutaman kappaleen verran uutta materiaalia. Boys from Pele levyltä tutun Professional Widow – kappaleen aikana artisti kävi vaihtamassa asunsa ja palasi lavalle Tori Amosina punaisessa tukassaan. Bändi groovasi suomalaisen sorkkaeläimen tavoin ja artisti itse tulkitsi kappaleensa upeasti. Uusista kappaleista etenkin Big Wheel ja Teenage Hustling olivat äärimmäisen hienoa kuultavaa, mutta suurimmat aplodit Amos sai odotetusti suurimman hittinsä Cornflake Girlin jälkeen. Keikan jälkeen reportterin olo oli yhtä tyhjä kuin maassa lojuneet muovituopit. Ikävä kyllä Tori Amosin seuraavaa Suomen vierailua saa varmasti odottaa liian pitkään.

Avauspäivän viimeinen esiintyjä YUP nousi päälavalle 00:45. Kesän ainoan keikkansa Provinssissa heittänyt bändi tarjoili faneilleen täyslaidallisen hittejä alkuajoista tähän päivään. Keikka alkoi yllättävästi upealla Väärinkäsityksiä Merellä – kappaleella, jossa erityisesti kosketinsoittaja Petri Tiainen pääsi näyttämään ragtime-osaamistaan. Eläimellinen meno jatkui Minä Olen Myyrällä ja vaikka yhtyeen on nähnyt samojen kappaleiden kanssa aiemminkin, jaksoi YUP silti yllättää. Vanhoja kappaleita oli sovitettu uusiksi, jonka ansiosta keikasta ei muodostunut pelkkää hittiparaatia. Lavalla kävi vierailemassa myös Seinäjoen kesäteatterin Kaunis Veera Maria Lund. Alla Jalavapuun oli keikan huonointa antia, sillä Lundin karisma ja ääni jäivät pahasti Jarkko Martikaisen varjoon. Yleisö vaati Homo Sapiensin loputtua villisti encorea, joka onneksi saatiinkin. Viimeiseksi jätetty ”1990-1992” albumin Paha Vaatturi saatteli provinssiperjantain ansaitsemalla tavallaan päätökseen keikan jälkeen yleisö asteli onnellisena festarialueen ulkopuolelle. Hieno päivä, onneksi lauantai on varmasti vielä hienompi!


Lauantai 16.7.



Jos maailmassa saisi valita vuodesta yhden päivän, joka on pakko kokea, on se henkilökohtaisesti juuri Provinssirock-lauantai. Kun päälavan läheisyyteen astelee auringon paistaessa kylmä juoma kourassa hienon artistin esiintyessä voi unohtaa kaiken pahan maailmasta. Lauantain avaa perinteisesti tasokas kotimainen yhtye ja tänä vuonna tuo kriteeri ylittyi huimasti. Von Hertzen Brothersin esiintyminen oli jotain, mistä kuka tahansa keikkaileva artisti voi ottaa mallia. Virtuoosisten soittajien silminnähtävä ilo tekemäänsä työhön lämmitti toisen festaripäivän täydellisesti käyntiin. Let Thy Will Be Done ja Kiss A Wish olivat odotetun kovia, mutta levyllä hieman ontuva In Your Arms oli livevetona todella hieno. Vaikka lavalla oli vain kolme Von Hertzen – sukunimen omaavaa muusikkoa, on bändin muutkin jäsenet lavalla kuin veljeksiä. Etenkin rumpali Mikko Kaakkuriniemen soitto on monella rumpalilla vain kaukaisena unelmana. Tätä bändiä ei voi kuin rakastaa.

Päälavalta tie vei rytmitelttaan, jossa maamme puolustusvoimat esitteli parasta antiaan. Lahdessa soittokunnassa varusmiespalvelustaan suorittavista sänkitukista oli tänä vuonna koottu noin viisitoistapäinen show-ryhmä, joka Provinssissa esiintyi yhdessä Suomen soul-ikonin Niko Ahvosen kanssa. Ennen Ahvosen astumista lavalle varusmiehet lämmittivät yleisöä muun muassa Tom Jonesin tahtiin ja groove oli uskomaton. Kolmesta mieslaulajasta koottu eturivi antoi Walesin tiikerille kyytiä, kunnes oli itse pääartistin aika saapua lavalle. Meininki laantui hieman suomenkielisen materiaalin soidessa, mutta Onnenongitaa ynnä muut Ahvosen takavuosien hitit laittoivat rytmiteltan alle saapuneen väen väkisinkin heilumaan. Perjantain ollessa enemmän rock-painotteinen, asetti Puolustusvoimien varusmiessoittokunta feat. Niko Ahvonen provinssilauantaille virallisen, mutta tyylikkään grooveleiman. Samaan aikaan päälavalla vastaavaa työtä teki Don Johnson Big Band, jonka viimeiset iskut kantautuivat rytmiteltasta pois kävelevälle kansalle.

Bilemusiikista siirryttiin festivaalin toiseen ääripäähän, kun Swallow the Sun laittoi saarilavan yleisön tukat heilumaan polveilevalla doom-metallillaan. Bändin livetoiminta paranee kerta kerralta ja Jyväskyläläisyhtyeen doom edustaa genren mielenkiintoisinta antia. These Hours of Despair ja muut uuden Hope-albumin kappaleet jaksavat sytyttää, vaikka saarilavan soundit eivät olleet parhaat mahdolliset. Yleensä kyseinen metallin tyyli alkaa puuduttaa nopeasti, mutta Swallow the Sunin keikan katsoi ja kuunteli hyvillä mielin loppuun asti. Erityisesti Mikko Kotamäen vokalisointi hakee vakuuttavuudessaan vertaistaan, eikä muun bändin toiminnassakaan ole moitteelle sijaa.



Festivaalin pääesiintyjäksi saapui amerikkalainen Velvet Revolver, jonka nimilista on hengästyttävää luettavaa. Weiland, Sorum, McKagan ja Kushner vetivät vakuuttavasti oman roolinsa. Silti Gibson, silinterihattu ja tupakka olivat itseoikeutetusti bändin vetonaulana. Slash on aina Slash, vaikka soittaisi Mambassa ja varmasti ainoa ihminen joka voi näyttää äijältä chapseissa. Aluksi itse ainakin olin hyvin skeptinen tätä superyhtyettä kohtaan, mutta livenä nähtynä en voi muuta kuin kumartaa kasatulle viisikolle. Toimittajalta meinasi päästä parku kun kuuli ensimmäisen idolinsa aloittavan Gunnareiden It’s So Easyn, eikä Axliakaan tullut missään vaiheessa ikävä. Vaikka Velvet Revolverin omakin tuotanto Slithereineen ja Fall To Pieceseineen on vähintäänkin kelvollista, varastivat covereina vedetyt Stone Temple Pilotsien Sex Type Thing ja G n’ R:n Mr. Brownstone huomion ”Contraband” - albumin kappaleilta. Keikan aikana tapahtui myös jotain, joka sai kymmentuhatpäisen yleisön haukkomaan henkeään. Tuntemattomasta syystä PA-laitteisto pimeni noin puoleksi minuutiksi, mutta hetkellinen pimennys ei onneksi päässyt tunnelmaa pilaamaan.

Päälavalla päivän viimeisenä artistina kajautti ilmoille emorokkinsa kotimainen Disco Ensemble. Henkilökohtaisesti vierastan kyseistä musiikinlajia, mutta bändi vakuutti myös paatuneen epäilijän taidoistaan. Vaikka biisit välillä toistivatkin pahasti itseään, löytyi kuoren alta muutama helmi, joka piti mielenkiintoa yllä. Kyllä tätä kehtaa viedä maamme rajojen ulkopuolelle.


Sunnuntai 17.7.

Päätöspäivän pääesiintyjä Amy Winehouse esitti erikoisosaamisensa, eli keikan perumisen.

Jos halusi nähdä provinssisunnuntain ensimmäisen esiintyjän Saran, oli teltoista tai katoksista kömmittävä festarialueelle jo puolilta päivin. Törnävänsaari vaikuttikin epänormaalin tyhjältä, mutta rytmitelttaan oli silti kerääntynyt mukavasti väkeä. Yhtye jaksoikin painaa epäedullisen esitysajan huomioiden kohtalaisen hyvän keikan, vaikka terävimmässä kunnossa yhtye ei ollut. Alueella kävellessä kantautui korviin myös tieto Amy Winhousen peruutuksesta. ”Laulajalla on kurkku kipeä”, oli virallinen selitys, mikä ei vakuuttanut totuusarvollaan yhtäkään festarivierasta. Tilalle oli hankittu vaasalainen teini-ihme Sturm und Drang. Kallonen osaa kyllä asiansa.

Isoon Teltan loistavat keikat saivat jatkoa, kun kotimainen proge-indie-pop-rock sekoitus Rubik asteli Ylexin isännöimälle lavalle. Valitettavasti soundit eivät olleet Rubikille suosiolliset, vaan välillä ääni puuroutui pahasti, eikä esimerkiksi koskettimet kuuluneet keikan aikana kuin pariin otteeseen. Itselleni uusi tuttavuus kuitenkin valloitti yleisön sydämet loistavalla esiintymisellä. Etenkin laulaja Artturi Taira ansaitsee erityismaininnan puhtaalla ja linjakkaalla äänenkäytöllään ja polveilevat melodiat pitivät yleisön alusta loppuun varpaillaan. Yllätyksettömyys ei tätä bändiä ainakaan vaivaa ja kappaleet jäävät elämään omaa elämäänsä. Ripaus tarttuvuutta mukaan pakettiin ja Rubik saa varmasti suuren yleisön sympatiat puolelleen.

Mielestäni Provinssirockin erottaa muista saman kokoluokan festareista rento tunnelma ja yleinen hyväntuulisuus. Tätä piirrettä vahvistamaan festivaalilla on myös alue-esiintyjiä, jotka pyörivät alueella tai soittavat navetannäköisen myllyrakennuksen varjossa. Tätä hommaa hoiti myös seinäjokelainen Hamilton Groove Moulin Rougeksi kutsutulla lavalla (mitähän rakennuksen sisällä tapahtuukaan...). Itse Mr. Hamilton on koko bändin sielu ja ydin uskomattomalla lauluäänellään ja savolaisella kieroutuneella huumorintajullaan. Huonoja vitsejä tyyliin ”Ritareille tunnistettavuuden vuoksi rekisterikilvet” – tason juttua viljeltiin aina tilanteen salliessa ja bändi groovaili auringonpaisteessa rokkikansan nauramaan kippurassa. Jazzvaikutteiseksi käännetty Metallica-cover For Whom The Bells Tolls oli osoitus bändin nerokkuudesta tehdä hevicover mielenkiintoiseksi ilman Paul Anka-ankeilua. Tunti kului lentäen, vaikkakin encoreita sai vaatia suureen ääneen. ”I wipe your ass with a hook” – kertoi kappale nimeltä Pirate ja saatteli paikalle saapuneet kohti The 69 Eyesin keikkaa.


Goottirokkarit painoivat koko alueen täyttävällä soundillaan keikan, jonka mielenkiintoisinta antia valitettavasti oli bändin ulkoinen olemus. Vaikka musiikissa ei sinänsä mitään vikaa olekaan, oli useamman kerran The 69 Eyesin nähneelle keikka turhan yllätyksetön. Maneerit ovat Jussilla ja Jyrkillä aina samat, tosin tähän genreen ne kuuluvat olennaisina. Uudet kappaleet, kuten Rocker antoivat keikkaan kuitenkin vähitellen eloa ja loppukeikasta etenkin Devils sai yleisön huutamaan villisti mukana. Ilmeisesti vanhalla kestää jo hetken ennen kuin kone lähtee kunnolla käyntiin, oli sitten kyseessä muusikko tai toimittaja.

Päälavan viimeinen esiintyjä oli yhdysvaltojen homoikoni Scissor Sisters. Tätä bändiä ei ainakaan voi tylsyydestä ja yllätyksettömyydestä syyttää, vaikka ”How gay can one get”-meininki on vahvasti esillä. Lavalta huokunut energia sai kuitenkin väsyneetkin jalat liikkumaan She’s My Manin, Filthy/Gorgeousin ja muiden diskohittien mukana. Jake Shearsin kuittailu Amy Winehousen suuntaan Drugs-kappaleen spiikissä osoitti myös bändin loistavasta huonosta huumorintajusta. Muutenkin bändi kommunikoi yleisön kanssa yllättävän paljon, joka sujuikin todella luontevasti. Muusikoilla on Scissor Sistersissä selkeät roolit, jotka sopivat tähän tyylilajiin moitteetta. Päälavan eteen jäi suuri määrä ihmisiä odottamaan Ana Matronicin ehdottamaa All-night-long-jatkumoa, jota ei vaatimuksista huolimatta täytetty. Eipä ainakaan tarvinnut ottaa seuraavaksi päiväksi sairaslomaa.

Festivaalin lopetti Isoossa Teltassa Pittspurghilainen Lamb Of God. Äärimmäisen aggressiivinen heavy valitettavasti puuroutui totaalisesti teltan sisuksissa, vaikka Redneckin ”This is a mothefuckin’ invitation” kajahtikin komeasti. Täysin arvoisensa päätös Provinssille ei amerikkalaisyhtye ollut, vaikka Wall of Death – moshpittaus olikin lavan edustalla käynnissä. You Got Something to Die For, ja yksi näistä asioista oli varmasti vuoden 2007 Provinssirock. Kiitos ja kumarrus. Ensi kesän 30-vuotisjuhlia ei malttaisi 362:ta päivää odottaa.

Teksti: Teemu Salo
Kuvat: J.A. Kaunisto