Maailman ehkä toivottomin koheltaja Niilo Pielinen on ollut osa sarjakuvallista elämääni aivan lapsuudestani saakka. Sarjakuvakokoelmani rakkaimpien lehtien - Ruudun ja Non Stopin - kansien välistä löytyy valtavasti yksisivuisia Niilo-strippejä, ja Semicin myöhemmät 18 albumia ovat nekin luetuimpien albumieni listallani.

Miksi? Ehkä siksi, että Niilo on hauska. Hän on kiltti. Ystävällinen kaikille. Niilo ei sano pahaa sanaa eikä ilkeile. Hänellä ei ole vihamiehiä. Tai no, Niilo käy ikuista kamppailua aluetta partioivan poliisin kanssa, mutta sekin on ystävällismielistä jekkuilua.

Niilo on yksinkertaisesti rakastettava. Tohelo koheltaja, jolla on aina jekku mielessä, pilke silmäkulmassa ja sydän täynnä hyvää tahtoa. Samalla Niilo on vallan neropatti ja veikeä keksijä, jonka luomukset eivät tosin yleensä toimi. Voi sitä pikku kotikemistiä, jonka kemiankokeiden pitäisi tapahtua mieluummin räjähdyksenkestävässä bunkkerissa kuin aikakausilehden toimituksessa kerrostalossa.

Mutta siitähän se lumo tuleekin. Kiltistä koheltamisesta syntyvästä kaaoksesta, jonka lopussa kaikki annetaan aina anteeksi.

Upouusi Niilo Pielinen -albumi laskeutui keskuuteemme yllättäen, vaatimattomasti 28 vuotta viimeisen uusia Pielisiä sisältäneen Semic-albumin jälkeen. Ja se on hyvä.



Upouusi piirtäjä / käsikirjoittaja Delaf palaa pielisversumiin vuosikymmenten tauon jälkeen taidolla ja tyylillä. Tuntuu kuin taukoa ei olisi ollutkaan. Uudet tarinat jatkavat vanhaa niilopielisyyttä aivan kuin Franquin konsanaan. Tarinoiden aika ei ole kulunut juuri ollenkaan - lähes kaikki on kuin silloin 1960/1970-luvulla konsanaan. On lankapuhelimia ja paperiarkistoja, eikä lainkaan kännyköitä, tietokoneita tai sähköautoja. He elävät hetkessään, onnellisina. Muutama vihjaus tulevaisuuden nykyaikaan sentään vinkkaa silmäkulmaansa, mutta siinä se. Tarinat, tapahtumat ja hahmot ovat entisensä, toimituksen minihametyttösen äärimmäistä miniä myöten. Piirrosjälkikin noudattelee Franquinia täydellisesti.

Ehkä vähän odotin modernisointia, mutta en silti lainkaan pettynyt. Muuttumattomuus oli oikeastaan erittäin positiivinen yllätys, kun selkärangassa kutisi mietteitä Pielisen ja lehtityön muutoksesta vuosikymmenten jälkeen. Delaf tarjoileekin meille albumillisen aitoa Niilo Pielistä, jonka ainoa ero aiempaan on tarinallisuuden suurempi korostaminen. Albumin alun perinteiset sivun stripit jatkuvat pidemmän tarinan muodossa, jonka aikana annetaan enemmän tilaa myös muille hahmoille. Mainio ratkaisu, jolla uusi piirtäjä ottaa Niilosta tiukemman, omanlaisemman otteen.

Toivottavasti Delaf jatkaa Pielisen parissa. Pielisen paluu oli ilahduttava lukukokemus ja juuri sellainen positiivisuusannos, jollaisia lääkärin pitäisi määrätä kaikille. Joskus kaaos ja kohellus on tarpeellista, etenkin kun se tapahtuu Niilon viattoman ja hyvää tahtoa huokuvan hymyn kera. Tästä jää hyvä mieli, siksi me tarvitsemme maailmaan lisää Niiloa. Pikku reiät katossa voi aina korjata.

M’enfin! No mutta, Niilo!

Niilo Pielinen: Pielisen paluu
Pehmeäkantinen, 2024
Story House Egmont
Lisätietoja: https://storyhouseegmont.fi/tuotteet/niilo-pielinen-pielisen-paluu/




Niilo Pielinen vuonna 1979.