Juhla-arvostelussa Iron Maidenin 20-vuotias Dance of Death
"Hevimetallialbumi, joka on ikääntynyt kuin hyvä viini"
Vuonna 2003 Iron Maidenin fanikunta eli jännittäviä aikoja.
Tuolloin monella oli tuoreessa muistissa synkkä 90-luku, joka ei ollut kohdellut rautaneitoa silkkihansikkain. Metallimusiikin yleisen alakulon lisäksi bändi oli taistellut jäsenvaihdosten, heikompilaatuisten studioalbumien sekä johtohahmona häärivän basisti Steve Harrisin henkilökohtaisten vaikeuksien ristiaallokossa. Ei siis ihme, että Iron Maiden oli millenniumin lähestyessä suosionsa aallonpohjassa.
Uuden vuosituhannen alkuvuosina tämä kaikki oli kuitenkin jäänyt taakse ja näytti lupaavasti siltä, että ongelmat oli selätetty lopullisesti. Kultakurkku Bruce Dickinson yhdessä kitarasankari Adrian Smithin kanssa olivat palanneet takaisin bändin muonavahvuuteen, vyöllä oli suosiota niittänyt “paluualbumi” Brave New World ja yhtye oli osoittanut olevansa rautaisessa keikkakunnossa, josta valtavan yleisön tavoittanut esiintyminen Brasilian Rock in Rio -festivaaleilla vuonna 2001 oli oivallinen esimerkki. Konsertista on julkaistu myös mainio keikka-DVD, joka kannattaa tsekata, jos tämä ei vielä ole tuttu.
Menestys ei kuitenkaan vuonna 2003 ollut vielä vakiintunut. Monella fanilla jyskytti toiveikkuuden ja uuden alun synnyttämän nousuhumalan taustalla pieni epäilys siitä, onko uusi kulta-aika todella käsillä vai voisiko kaikki vielä romahtaa, kuten aiemmalla vuosikymmenellä oli käynyt. Bändin 13. studioalbumi, tänä syksynä 20 vuotta täyttävä ja tällä päivämäärällä kansainvälisen julkaisunsa saanut "Dance of Death" oli vastaava näihin kysymyksiin sekä olemaan levy, joka lopulta palauttaisi bändin metallikentän kestomenestyjien joukkoon.
Dance of Death on edellä mainittujen syiden lisäksi useammallakin tavalla erityislaatuinen albumi. Siltä löytyvä päätösraita Journeyman on yhtyeen ensimmäinen akustinen kappale, jonka lisäksi erityisesti Nicko McBrain tarjoaa albumilla monta ainutkertaista hetkeä. Kiekolta löytyy rumpalin ensimmäinen ja tähän päivään ainoa panostus sävellyspuolelle New Frontier -kappaleen muodossa sekä kuullaanpa vedossa Face in the Sand bändille poikkeuksellista tuplabasaripoljentaa. Mutta vaikka albumilta löytyy lukuisia erikoisempia irtoelementtejä, on kokonaisuus varsinkin näin jälkikäteen tarkasteltuna ehtaa 2000-luvun Iron Maidenia. Vaikkakin tällä julkaisulla vältetään liiallisen paisuttelun aiheuttamat bulkkiturvotukset ja mammuttitaudin oireet, joista yhtyeen viimeisimmät albumit ovat kärsineet.
11 kappaletta sisältävä ja vajaa 70-minuuttinen Dance of Death on kokonaisuutena järkäle, joka on ikääntynyt arvokkaalla tavalla. Albumi keräsi jo julkaisunsa aikaan kehuja ja nousi Suomenkin albumilistan piikkipaikalle, mutta erityisesti nykypäivänä sen sisällölle antaa arvoa uudella tavalla. Varsinkin henkilökohtaisella tasolla paluu kuolemantanssin maisemiin maistui yllättävän hunajaiselta. Albumi sijoittuu omassa kuunteluhistoriassa siihen taitekohtaan, jossa kyseessä oli ensimmäinen Iron Maiden -albumi, joka julkaistiin varsinaisen faniuden aktivoitua. Kun omassa tehokuuntelussa olivat pauhanneet lähinnä bändin varhaiset klassikkolevyt, oli Dance of Death hankala pala purtavaksi: siltä löytyivät hyvät hetkensä ja paljon toimivia kappaleita, mutta kokonaisuus oli nuorelle mielelle tuolloin vielä haastava. Biisit kuten Paschendale tai vaikkapa No More Lies näyttäytyivät setämiesten väsyneeltä ja tekotaiteelliselta läpsyttelyltä, joka aiheutti lähinnä haukotuksia. Albumin nyansseja ei tuolloin osannut arvostaa, kaiken olisi pitänyt olla rokkaavaa ja nopeatempoista hevimetallia.
Tänä päivänä tarkasteltuna Dance of Death vakuuttaa nimenomaan monipuolisuudellaan. Albumin rakenne on tilkkutäkkimäisen runsas ja moneen suuntaan kurotteleva, ilmaisussa on yllättävää monipuolisuutta. Vaikka albumilta löytyy myös synkkyyttä ja vakavia teemoja, lähestymiskulma ja yleinen fiilis huokuvat erilaista energiaa kuin tummansävyiset levyt "Brave New World" sekä "A Matter of Life and Death", jotka kiekkoa bändin diskografiassa ympäröivät.
Monipuolisuus kanavoidaan myös onnistuneella tavalla musiikin muotoon. Dance of Death on vahva kiekko, jolta ei oikeastaan löydy ainuttakaan aidosti huonoa kappaletta. Vaikkei niitä selkeitä timanttejakaan joka käänteessä viljellä, ei jämerä keskitason suorittaminen käänny itseään vastaan. Iron Maidenilla oli vuosituhannen alussa selkeästi hyvä tatsi musiikin tekemiseen, joka näkyy hienolla tavalla bändin 13. studioalbumilla. Jokaisesta biisistä löytyy jokin mielenkiintoinen koukku tai kaksi, joiden ansiosta kiekon kuuntelee mielellään alusta loppuun yhtäkään biisiä skippaamatta. Tämä on saavutus, johon yhtye ei ole enää 2010-luvun levyillään yltänyt.
Vahvasta biisikattauksesta pystyy nostamaan esille oikeastaan minkä tahansa kappaleen, mutta erityisen maukasta Maiden-poljentaa tarjoavat muun muassa hilpeästi riffittelevä Montségur, pirteästi rokkaava Gates of Tomorrow sekä jylhästi takova Face in the Sand. Selkeitä hittivetoja albumilta löytyy myös muutaman kappaleen verran, joista erityisesti vauhdikkaan melodinen Rainmaker sekä monipuolisia sävyjä tarjoileva nimikkobiisi ovat sen tasoisia onnistumisia, että näiden soisi soivan yhtyeen keikoilla nykypäivänäkin. Loput biiseistä eivät jää laadussa jälkeen. Huomionarvoista on se, että myös ne vaisummatkin vedot, kuten New Frontier sekä Age of Innocence, ovat rakennettu sen verran vahvalla visiolla, että biisit kuuntelee mielellään osana albumikokonaisuutta.
Kun Dance of Deathin laittoi pitkästä aikaa soimaan, oli jopa yllättävää, kuinka hyvältä albumi tänä päivänä kuulostaa. Vielä vuosikymmen takaperin kiekko oli omissa kirjoissani selkeästi kaksijakoinen tapaus, joka toisella puoliskollaan louhi Maiden-kultaa toisen ollessa enemmän ja vähemmän kuraa. Tänä päivänä itse musiikista on hankala löytää varsinaista narisemisen aihetta. Dance of Deathin suurimmat ongelmat liittyvätkin sen törkeään kansikuvaan, jonka päätymistä valmiiseen tuotteeseen ei voi edelleenkään ymmärtää. Luonnottoman näköisiä, tietokoneella luotuja ihmishahmoja ja eläimiä sisältänyt räpellys on niin surkuhupaisan näköinen tekele, ettei ole mikään ihme, että kansikuvaa suunnittelemassa ollut David Patchett ei lopulta halunnut nimeään albumin tekijätietoihin. Tarina kun kertoo, että kansikuva oli viimeistelty - tai näkökannasta riippuen laitettu piloille - artistin toimintavallan ulkopuolella.
Dance of Death kuitenkin osoittaa, ettei musiikkijulkaisuja ole kansiin katsominen. Se on ikääntynyt kuin hyvä viini, sillä 20 vuotta julkaisunsa jälkeen kiekko iskee lujempaa ja tarkemmin maaliinsa kuin ilmestymisensä aikoihin. Dance of Death on albumi, joka ansaitsee paikkansa Iron Maidenin 2000-luvun parhaimpien julkaisujen joukossa.
Tuolloin monella oli tuoreessa muistissa synkkä 90-luku, joka ei ollut kohdellut rautaneitoa silkkihansikkain. Metallimusiikin yleisen alakulon lisäksi bändi oli taistellut jäsenvaihdosten, heikompilaatuisten studioalbumien sekä johtohahmona häärivän basisti Steve Harrisin henkilökohtaisten vaikeuksien ristiaallokossa. Ei siis ihme, että Iron Maiden oli millenniumin lähestyessä suosionsa aallonpohjassa.
Uuden vuosituhannen alkuvuosina tämä kaikki oli kuitenkin jäänyt taakse ja näytti lupaavasti siltä, että ongelmat oli selätetty lopullisesti. Kultakurkku Bruce Dickinson yhdessä kitarasankari Adrian Smithin kanssa olivat palanneet takaisin bändin muonavahvuuteen, vyöllä oli suosiota niittänyt “paluualbumi” Brave New World ja yhtye oli osoittanut olevansa rautaisessa keikkakunnossa, josta valtavan yleisön tavoittanut esiintyminen Brasilian Rock in Rio -festivaaleilla vuonna 2001 oli oivallinen esimerkki. Konsertista on julkaistu myös mainio keikka-DVD, joka kannattaa tsekata, jos tämä ei vielä ole tuttu.
Menestys ei kuitenkaan vuonna 2003 ollut vielä vakiintunut. Monella fanilla jyskytti toiveikkuuden ja uuden alun synnyttämän nousuhumalan taustalla pieni epäilys siitä, onko uusi kulta-aika todella käsillä vai voisiko kaikki vielä romahtaa, kuten aiemmalla vuosikymmenellä oli käynyt. Bändin 13. studioalbumi, tänä syksynä 20 vuotta täyttävä ja tällä päivämäärällä kansainvälisen julkaisunsa saanut "Dance of Death" oli vastaava näihin kysymyksiin sekä olemaan levy, joka lopulta palauttaisi bändin metallikentän kestomenestyjien joukkoon.
Dance of Death on edellä mainittujen syiden lisäksi useammallakin tavalla erityislaatuinen albumi. Siltä löytyvä päätösraita Journeyman on yhtyeen ensimmäinen akustinen kappale, jonka lisäksi erityisesti Nicko McBrain tarjoaa albumilla monta ainutkertaista hetkeä. Kiekolta löytyy rumpalin ensimmäinen ja tähän päivään ainoa panostus sävellyspuolelle New Frontier -kappaleen muodossa sekä kuullaanpa vedossa Face in the Sand bändille poikkeuksellista tuplabasaripoljentaa. Mutta vaikka albumilta löytyy lukuisia erikoisempia irtoelementtejä, on kokonaisuus varsinkin näin jälkikäteen tarkasteltuna ehtaa 2000-luvun Iron Maidenia. Vaikkakin tällä julkaisulla vältetään liiallisen paisuttelun aiheuttamat bulkkiturvotukset ja mammuttitaudin oireet, joista yhtyeen viimeisimmät albumit ovat kärsineet.
11 kappaletta sisältävä ja vajaa 70-minuuttinen Dance of Death on kokonaisuutena järkäle, joka on ikääntynyt arvokkaalla tavalla. Albumi keräsi jo julkaisunsa aikaan kehuja ja nousi Suomenkin albumilistan piikkipaikalle, mutta erityisesti nykypäivänä sen sisällölle antaa arvoa uudella tavalla. Varsinkin henkilökohtaisella tasolla paluu kuolemantanssin maisemiin maistui yllättävän hunajaiselta. Albumi sijoittuu omassa kuunteluhistoriassa siihen taitekohtaan, jossa kyseessä oli ensimmäinen Iron Maiden -albumi, joka julkaistiin varsinaisen faniuden aktivoitua. Kun omassa tehokuuntelussa olivat pauhanneet lähinnä bändin varhaiset klassikkolevyt, oli Dance of Death hankala pala purtavaksi: siltä löytyivät hyvät hetkensä ja paljon toimivia kappaleita, mutta kokonaisuus oli nuorelle mielelle tuolloin vielä haastava. Biisit kuten Paschendale tai vaikkapa No More Lies näyttäytyivät setämiesten väsyneeltä ja tekotaiteelliselta läpsyttelyltä, joka aiheutti lähinnä haukotuksia. Albumin nyansseja ei tuolloin osannut arvostaa, kaiken olisi pitänyt olla rokkaavaa ja nopeatempoista hevimetallia.
Tänä päivänä tarkasteltuna Dance of Death vakuuttaa nimenomaan monipuolisuudellaan. Albumin rakenne on tilkkutäkkimäisen runsas ja moneen suuntaan kurotteleva, ilmaisussa on yllättävää monipuolisuutta. Vaikka albumilta löytyy myös synkkyyttä ja vakavia teemoja, lähestymiskulma ja yleinen fiilis huokuvat erilaista energiaa kuin tummansävyiset levyt "Brave New World" sekä "A Matter of Life and Death", jotka kiekkoa bändin diskografiassa ympäröivät.
Monipuolisuus kanavoidaan myös onnistuneella tavalla musiikin muotoon. Dance of Death on vahva kiekko, jolta ei oikeastaan löydy ainuttakaan aidosti huonoa kappaletta. Vaikkei niitä selkeitä timanttejakaan joka käänteessä viljellä, ei jämerä keskitason suorittaminen käänny itseään vastaan. Iron Maidenilla oli vuosituhannen alussa selkeästi hyvä tatsi musiikin tekemiseen, joka näkyy hienolla tavalla bändin 13. studioalbumilla. Jokaisesta biisistä löytyy jokin mielenkiintoinen koukku tai kaksi, joiden ansiosta kiekon kuuntelee mielellään alusta loppuun yhtäkään biisiä skippaamatta. Tämä on saavutus, johon yhtye ei ole enää 2010-luvun levyillään yltänyt.
Vahvasta biisikattauksesta pystyy nostamaan esille oikeastaan minkä tahansa kappaleen, mutta erityisen maukasta Maiden-poljentaa tarjoavat muun muassa hilpeästi riffittelevä Montségur, pirteästi rokkaava Gates of Tomorrow sekä jylhästi takova Face in the Sand. Selkeitä hittivetoja albumilta löytyy myös muutaman kappaleen verran, joista erityisesti vauhdikkaan melodinen Rainmaker sekä monipuolisia sävyjä tarjoileva nimikkobiisi ovat sen tasoisia onnistumisia, että näiden soisi soivan yhtyeen keikoilla nykypäivänäkin. Loput biiseistä eivät jää laadussa jälkeen. Huomionarvoista on se, että myös ne vaisummatkin vedot, kuten New Frontier sekä Age of Innocence, ovat rakennettu sen verran vahvalla visiolla, että biisit kuuntelee mielellään osana albumikokonaisuutta.
Kun Dance of Deathin laittoi pitkästä aikaa soimaan, oli jopa yllättävää, kuinka hyvältä albumi tänä päivänä kuulostaa. Vielä vuosikymmen takaperin kiekko oli omissa kirjoissani selkeästi kaksijakoinen tapaus, joka toisella puoliskollaan louhi Maiden-kultaa toisen ollessa enemmän ja vähemmän kuraa. Tänä päivänä itse musiikista on hankala löytää varsinaista narisemisen aihetta. Dance of Deathin suurimmat ongelmat liittyvätkin sen törkeään kansikuvaan, jonka päätymistä valmiiseen tuotteeseen ei voi edelleenkään ymmärtää. Luonnottoman näköisiä, tietokoneella luotuja ihmishahmoja ja eläimiä sisältänyt räpellys on niin surkuhupaisan näköinen tekele, ettei ole mikään ihme, että kansikuvaa suunnittelemassa ollut David Patchett ei lopulta halunnut nimeään albumin tekijätietoihin. Tarina kun kertoo, että kansikuva oli viimeistelty - tai näkökannasta riippuen laitettu piloille - artistin toimintavallan ulkopuolella.
Dance of Death kuitenkin osoittaa, ettei musiikkijulkaisuja ole kansiin katsominen. Se on ikääntynyt kuin hyvä viini, sillä 20 vuotta julkaisunsa jälkeen kiekko iskee lujempaa ja tarkemmin maaliinsa kuin ilmestymisensä aikoihin. Dance of Death on albumi, joka ansaitsee paikkansa Iron Maidenin 2000-luvun parhaimpien julkaisujen joukossa.
 |
Keskustelut (0 viestiä)
Kirjoita kommentti